Suomen perustuslaissa turvataan jokaiselle kansalaiselle oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon silloinkin, kun omat tulot eivät siihen riitä tai taloutta kohtaa joku riskitilanne esimerkiksi työttömyys. Se merkitsee sitä, että kaikilla on oltava joku paikka asua, ruokaa sekä mahdollisuus saada tarpeen vaatiessa sairaan- tai muuta hoitoa. Tämä mahdollistetaan julkisen sektorin tarjoamilla erilaisilla palveluilla ja tulonsiirroilla, jota myös sosiaaliturvaksi kutsutaan. Miten ja millä tasolla tämä todellisuudessa toteutuu, on sitten oma lukunsa.

Julkisessa keskustelussa tuodaan usein esiin käsitys erityisesti perusturvan riittämättömästä tasosta. Toisaalta esitetään myös näkemyksiä, joiden mukaan taso on turhankin korkea. Laki ei kuitenkaan määrittele riittävän tai kohtuullisen toimeentulon tasoa, joten vastausta on haettava muualta. Kuluttajantutkimuskeskus onkin yrittänyt määritellä kehyksiä riittävälle toimeentulolle ja käyttää siinä kohtuullisen minimin -käsitettä. Sisältöä hahmotetaan kohtuullisen minimin viitebudjetilla. Viitebudjetit tekevät näkyväksi sen, millaisista hyödykkeistä muodostuu välttämättömäksi katsottu kulutus. Näillä hyödykkeillä ihminen tulee toimeen, voi ylläpitää terveyttään ja halutessaan osallistua sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Viitebudjettien lähtökohtana ei ole se, miten tulot tulee kuluttaa, vaan huomio on toimintakykyisen perheenjäsenen tai kotitalouden tarpeissa. Meillä viitebudjetit on laadittu kohtuullisen minimin kulutustasolle, joka on niukka, mutta yleensä yltää pienituloisuusrajalla olevalle tasolle.

Välttämättömien hyödykkeiden määrittelyyn on useita tapoja. Yksi tapa tehdä määrittely ovat erilaiset poliittiset tai hallinnolliset periaatteet. Niistä esimerkkinä on toimeentulotuen perusosan määrittely. Yksin asuvan henkilön tai yksinhuoltajan perusosan suuruus on määritelty toimeentulotukilain 9. §:ssä. Vuonna 2023 perusosan määrä yksin asuvalle on 555,11 e/kk. Muiden henkilöiden perusturva johdetaan yksin asuvan perusturvasta mm. perhesuhteiden mukaan. Sinänsä sekä toimeentulotuen perusosaan että viitebudjettiin sisältyvät menoryhmät ovat varsin samanlaisia. Selkein ero budjettien ja normien välillä on, että viitebudjetissa hyödykkeet on yksilöity, hinnoiteltu ja niiden aiheuttamat kulut on yksilöity, toimeentulotuki sisältää vain karkean kulutusmenojaottelun.

Suomessa ei ole virallista köyhyys- tai pienituloisuusrajaa. Meillä pienituloisiksi katsotaan henkilöt, joiden kotitalouden käytettävissä olevat rahatulot kulutusyksikköä kohti ovat pienemmät kuin 60 prosenttia kaikkien kotitalouksien käytettävissä olevien rahatulojen mediaanitulosta. Yhden hengen taloudessa pienituloisuusraja on 15 320 €/v ja 1 277 €/kk. Kahden aikuisen taloudessa raja on 22 980 €/v ja 1915/€v. Tämä ei kuitenkaan vastaa kysymykseen perusturvan riittävyydestä, vaan ainoastaan siihen, miten perusturvan varassa oleva kotitalous asemoituu suhteessa muihin kotitalouksiin.  Siihen, riittävätkö kotitalouden käytettävissä olevat tulot tavanomaiseen elämiseen haetaan vastausta viitebudjetin avulla.

Kohtuullisen minimin viitebudjetti on yritys hahmottaa sitä, mitä ihmisarvoiseen elämään vähimmillään tarvitaan. Se ei tarkoita, että sosiaaliturva tarjoaisi sen mukaisen tason. Todellisessa elämässä perusturvan varassa elävän tulotaso jää huomattavasti kohtuullisen minimin alle eivätkä pienimmät eläkkeetkään yllä kohtuullisen minimin tasoon. Mutta mitä siihen sitten kuuluu? Saako köyhällä olla televisio ja ehkä vielä kän­nyk­käkin? Entä pukeutuminen, miten olisi uudet kengät vuosittain? Saako olla vapaa-ajan harrastuksia?

Kaikkiin edellä oleviin kysymyksiin vastaus on myönteinen. Perushyvinvointiin, siihen kohtuulliseen minimiin, kuuluu matkapuhelin ja televisio. Uudet kengätkin voi ostaa, ainakin joskus. Vuoden vaatetukseen voi yksin asuva käyttää 48 €/kk (576 €/v), tiedot Turun yliopiston viitebudjetista 2022. Vapaa-ajan harrastuksiinkin voi käyttää 78 €/kk (936 €/v). Perushyvinvointiin kuuluu myös terveydenhoito, jonka vuosibudjetti on 600 €. Luvut vaihtelevat paikkakunnittain, tässä esitetyt luvut ovat keskimääräisiä koskien koko maata. Erityisesti asumisen osalta luvut voivat poiketa huomattavastikin eri alueilla.

Kohtuullisen minimin mukainen ruokailu on helposti määriteltävissä, jos otetaan huomioon vain ravitse­muksellisesti oikeanlaisen ravinnon saanti. Asiaan vaikuttavat kuitenkin myös mm. sosiaaliset seikat ja asianomaisen tiedot ja taidot.  Yksin asuvan naisen kohtuullisen minimin mukaiset ruokamenot ovat 258 €/kk (3096 €/v).

Entä mitä kuuluu ihmisarvoiseen asumiseen ja mitä se maksaa? Varmaankin asunnon olisi hyvä olla lämmin, turvallinen ja terveellinen. Enkä pitäisi sopimattoman sitäkään, että asunnossa on mahdollisuus yksityisyyteen, lepoon, peseytymiseen ja ruoanlaittoon. Asunnon olisi myös hyvä sijaita turvallisessa ja viihtyisässä ympäristössä. Hinta vaihtelee alueesta riippuen, kalleinta on pääkaupunkiseudulla 799 €/kk (9 588 €/v), mutta keskimääräinen arvo on 599 €/kk (7 184 €/v).

Varmaan pitää myös liikkuakin. Kun liikkuminen onnistuu julkisen liikenteen välineillä, kohtuullisen minimin mukainen kulu on 55 €/kk (660  €/v), pääkaupunkiseudulla kympin enemmän kuukaudessa. Julkista liikennettä ei ole kaikkialla, joten tilanne ei välttämättä ole näin hyvä, jopa oma auto saattaa olla välttämätön.  

Kaiken kaikkiaan kuukauden viitebudjetti (ilman autoa) vuonna 2022 erilaisille esimerkkitalouksille on seuraava: