Nykyisen hallituksen toimet työttömiä kohtaan ovat aiheuttaneet runsaasti keskustelua ja erilaisia purkauksia. Onko suunnitelmissa ja toimissa jotakin oleellista uutta, on toinen asia. Kirjoitin aiheesta 31 vuotta sitten (3.3.1987) silloisen tilanteen perusteella ja kirjoitus julkaistiin silloisessa Kansan Lehdessä. Eipä tilanne tosiasiassa kovin oleellisesti ole muuttunut. Lainsäädännössä on tapahtunut muutoksia, jotkin nimitykset ovat  muuttuneet ja työttömyysluvut kaksinkertaistuneet, mutta perusasetelma on pysynyt, eikä ole juuri muuttumassakaan. Seuraavassa silloinen kirjoitus.   

Suomessa on 160 000 työtöntä. Luku on kaunisteltu, sillä siihen ei sisälly työttömyyseläkkeellä olevat eikä se kerro kerrannaisvaikutuksia. Se ei kuitenkaan ole tässä olennaista, olennaista on suhtautuminen työttömyyteen ja työttömiin. Meille on luotu luonnollisen työttömyyden käsite, joka näyttää tekevän työttömyysongelmasta väistämättömän. Kapitalismiin oleellisesti liittyvä ilmiö saadaan näin näyttämään prosessilta, joka on riippumaton ihmisten toiminnasta. Sosiaalinen omatunto näyttää kerta kaikkiaan laiskistuneen. Työssä olevat esittävät yhä useammin näkemyksiä, joiden mukaan työttömät ovat yhteiskunnan elättämiä loisia, ”ammattityöttömiä”. Oireellista on, että tähän leimaamiseen törmää jo SDP:n perusosastojen kokouksissakin.

Työttömyys ja työttömien leimaaminen ei sinänsä ole uusi piirre, se on vain voimistunut viime aikoina. Niinpä onkin aiheellista tarkastella, miten työttömyysongelmaan on suhtauduttu viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana. Vuonna 1970 työttömyysaste oli 1,9 % (41 000). Samana vuonna perustettiin työvoimaministeriö ja 1971 säädettiin työllisyyslaki. Lain perusajatuksena oli, että työ on toimeentulon väline, mutta toimeentulo voidaan hoitaa muutenkin. Työllisyyden turvaamista ei siis painotettu, mutta toisaalta toimeentuloturvaakaan ei asiallisesti ottaen parannettu.

Työttömyysaste nousi niin, että se 1975 oli 2,2 % (51 000) ja 1976 oltiin jo 4 %:ssa (91 000). Kun vuoden 1975 lopulla alkoi näyttää siltä, että työttömien määrä nousee yli 100 000 työttömän ”runnattiin” hätätilahallitus keskeisenä tehtävänään työttömyyden torjunta. Vuosikymmenen puolivälin tienoilla tapahtui muitakin työttömän kannalta kiintoisia asioita. Palvelusalojen työttömyyden helpottamiseksi luotiin valtionhallintoon v. 1974 virastotyöjärjestelmä, joka valtion kannalta osoittautui oikein näppäräksi oivallukseksi. Näin ei tarvinnut perustaa uusia virkoja, kun virastotyöntekijät hoitivat samat työt. Virastotyöt olivat tilapäisiä, enintään vuoden kestäviä. Työsuhde oli turvaton, mutta valtiolle erinomainen keino pitää työntekijät nöyrinä.

Toinen edellistä merkittävämpi tapahtuma, oli vuonna 1977 suoritettu talouspoliittinen linjanveto. Tavoitteen oli ”Korpilammen hengessä” hidastaa julkisten menojen kasvua ja kasvattaa yritystoiminnan tulonmuodostusta, mikä tavoite onkin onnistunut. Työttömyysasteessa tämä ilmeni siten, v. 1977 oli jo 131 000 työtöntä, eikä 100 000 työttömän raja sittemmin ole ollut uhattuna. Jotenkin vain epäilen, että UKK ei hätätilahallitust ”runnatessaan” ihan tällaista työttömyyden torjuntaa ajatellut.

Työttömälle työttömyys on ennen kaikkea toimeentulo-ongelma, josta sitten seuraa myös muita vaikeuksia. Alun alkaenkin työttömyysturvan taso oli alhainen, mutta sekin vielä laski reaalitasoltaan 70-luvulla ja osin vielä 80-luvullakin. 1985 alussa voimaan tullut työttömyysturvalaki korjasi tilannetta taloudellisesti, mutta ei muilta osin. Työttömyyskassan jäsenille turva on ansiosidonnainen ja ajallisesti rajoitettu, jonka jälkeen joutuu ns. perusturvan piiriin. Se puolestaan on tasoltaan alhainen ja sidoksissa mm. puolison tuloihin, mutta ajallisesti rajoittamaton. Tarveharkinta, sidoksisuus puolison tuloihin, merkitsee käytännössä sitä, että teollisuuden keskiansiotasolla työskentelevän henkilön puoliso ei tätä turvaa enää saa.

Työttömyys tuo mukanaan myös erityiskontrollin, jollaiseen työssä olevat eivät joudu. Työpaikallaan ihminen on sen normirakenteen alainen. Siitä ja palkastaan ihminen vapautuu joutuessaan työttömäksi. Samalla hän menettää taloudellista päätäntävaltaansa ja siirtyy siltä osin viranomaiskontrolliin. Samoin työtön menettää osan sosiaalisesta kontrollistaan työvoimapolitiikan ohjaukselle. Päätäntävalta oman ammatin suhteen rajoittuu sekin ja hän joutuu hyvin helposti erilaisten työvoimapoliittisten temppujen uhriksi. Taloudellisen tuen saantiin ei riitä pelkästään työttömyys. Sen lisäksi on tehtävä kirjallinen selvitys työttömyyden syystä ja selvitettävä työhistoriansa. Työtön joutuu siis varsin holhoavan ja byrokraattisen koneiston syleilyyn.

Lyhytkin tarkastelu osoittaa, että työttömään suhtaudutaan eräänlaisena alempana olentona, joka ei enää kykene omakohtaiseen harkintaan, ennen kaikkea pyritään viemään mahdollisuuskin siihen. Vaikka työttömiä onkin paljon, ei heitä ole vielä niin paljon, että heitä tarvitsisi ottaa huomioon poliittisena voimana ja se näkyy heidän kohtelussaan. Työttömien äänillä ei pääse eduskuntaan, joten riittää, kun heitä muistaa hurskaissa puheissa, mitään konkreettista ei tarvitse tehdä. Työttömät ovat siis puolustuskyvyttömiä pelinappuloita poliittisessa päätöksenteossa, viranomaiskoneistossa ja järjestöelämässä. Perusteita työttömien leimaamiseen ei millään tasolla ole olemassa. On tosin työttömiä, joiden paikka ei ole työvoimatoimistossa, mutta vika ei ole heidän, vaan kyvyttömän poliittisen päätöksenteon. Poliittiset päätöksethän tehdään kaikilla tasoilla hyväosaisten ehdoilla. Yksittäisen kansalaisen mahdollisuudet tilanteen korjaamiseen ovat rajoitetut, mutta eivät olemattomat. Aloittaa voi siitä, että herättelee sosiaalista omatuntoaan edes sen verran, että ei leimaa työttömiä loisiksi, sillä sellaisia he eivät ole.