Huikean puolueurani aikana kuuluin joskus 1970-luvun lopulla ja 1980‑luvun alkupuolella jopa puolueosaston johtokuntaan, jossakin vaiheessa olin jopa sihteeri. Lukijan ei tarvitse siitä huolestua, moiset virheet puolue on toki korjannut jo vuosikymmeniä sitten, mutta noilta ajoilta muistui mieleeni kuvaava tapaus. Vetosin jossakin asiassa puolueen periaateohjelmaan,  johon toinen jäsen – kaupunginvaltuutettu – vastasi röhönaurulla, josta Soinikin olisi kateellinen. “Periaateohjelmat, ne ovat vain sellaisia papereita”, hän sanoi. Tuolloin jopa hieman närkästyin asiasta, mutta nyt muutama vuosikymmen myöhemmin voin vain todeta hänen olleen jotkuinkin oikeassa.  Asia vain palasi mieleeni kirjoittaessani Forssan ohjelmasta.

Perinteisesti puolueet ovat ilmaisseet tavoitteensa periaateohjelmassaan.  Ne ovat luonteeltaan enemmän tai vähemmän pysyviä ja ne ilmentävät puolueen arvoperustaa. Forssan ohjelma oli epäilemättä radikaali, mutta miten siinä oikeastaan kävi? Sel­laisenaan periaateohjelmien tavoitteet toteutuvat harvoin, jos koskaan. Forssan ohjelma on ollut menestys. Vaikka sen kaikki tavoitteet eivät olekaan toteutuneet, niin kuitenkin siinä määrin, että puolue on syystä ylpeä saavutuksistaan. Prosessi on hidas eikä ole niinkään helppoa seurata, miten tavoitteiden saavuttamisessa edetään.  Eduskuntatyö on pitkäjänteistä ja edellyttää sovittelua, mikään ryhmä ei päätä yksin. Tulokset näkyvät usein vasta vuosien jälkeen ja silloinkin enemmän tai vähemmän toisenlaisessa muodossa kuin alkuasetelmassa.

Forssan kokouksessa myös puolueen nimi muutettiin muotoon Sosiaalidemokraattinen Puolue Suomessa. Se kirjoitettiin todellakin kahdella aalla, kun nykymuoto on Suomen Sosialide­mokraattinen Puolue. Ohjelmassa ei mainita sanaa sosialismi, mutta siihen kyllä viitataan yhteiskuntamuotona, jossa yhteiskunta omistaa tuotannonvälikappaleet. Forssan ohjelma oli voimassa aina vuoteen 1952, siis 49 vuotta. Vuonna 1952 hyväksyttiin uusi periaateohjelma, jossa jo mainitaan sosialistinen suunnitelmatalous. Seuraavan kerran periaateohjelma uusittiin vuonna 1987, joten tämä ohjelma kesti sekin 35 vuotta. Vuoden 1987 ohjelma kesti vain 12 vuotta, sillä seuraavan kerran periaate­ohjelma uusittiin vuonna 1999 nykyiseen muotoonsa. Rajua on ajan ja periaateohjelmien riento.

Periaateohjelma ei ole mikään ikuisesti samana pysyvä asia. Kun tai jos siinä mainittuja tavoitteita saavutetaan, ne muuttuvat vallitsevaksi asiantilaksi eivätkä ole enää tavoitteita. Saavutuksiakin pitää varjella, mutta tilanteen muututtua tarvitaan myös uusia tavoitteita ja periaateohjelmaa on uusittava. Osinhan on ollut kyse tästä, mutta se ei liene ollut ainoa syy. Sosialismista tavoitteena on pyritty pyristelemään eroon sen sijaan, että olisi pyritty hahmottamaan mitä se nykyaikana voisi olla. 

Nimensä puolue on sentään säilyttänyt, joskin nimen sisältö hieman herättää kysymyksiä. Mitä on sosialidemokratia? Nimen jälkiosa viittaa demokratiaan, mutta mitä merkitsee alkuosa. Viittaako se sosialismiin vai mihin? Reilun vuosisadan kokemuksella tiedämme, että sosialismi ja demokratia eivät välttämättä viihdy yhdessä. Lukija voi taas rauhoittua, tunnen kyllä puolueen selityksen, jonka mukaan kyseessä onkin demokraattinen sosialismi. Se vain ei oikeastaan selitä mitään. Siitä vain seuraa jo edellä esitetty kysymys mitä se sosialismi nykyaikana voisi olla?

Katsotaan myös sitä toista osaa, demokratiaa. Miten lie sen laita? Arvioidaan sitä lainsäädäntö­prosessin kautta ja jätetään puolueen sisäinen toiminta tällä kertaa rauhaan. Eduskunta ei ole kovin läpinäkyvä laitos. Me äänestäjät, vai pitäisikö sanoa vaalikarja, näemme usein vain lopputu­loksen, emme niinkään tuloksen tuottavaa prosessia.

Prosessi on monipolvinen eduskuntaryhmien työstä täysistuntoon. Demokratian kannalta ryhmä­kokoukset ovat sikäli ongelmallisia, että niissä käytävää keskustelua ei äänestäjillä, eikä edes puolueen jäsenillä, ole mitään mahdollisuutta seurata (koskee myös kunnanvaltuustoja). Puolueen kanta kuitenkin ratkaistaan juuri ryhmäkokouksissa. Tapa ei ole omiaan herättämään luottamusta. Edelleen ryhmät sopivat asioista keskenään ja ne käsitellään mm. valiokunnissa.  Vasta tuon pro­sessin lopputulos tulee täysistuntoon, jota meillä vaalikarjallakin on tilaisuus seurata.

Täysistunnossa käytävä keskustelu ei siis ole enää niinkään sitä varten, että asiaan tulisi muutoksia, vaan edustajat voivat siellä tuoda esiin sen näkemyksen, jollaisena asian olisi pitänyt toteutua. Tämä antaa jonkin­laisen mahdollisuuden seurata toimiiko edustaja puolueen tavoitteiden mukaisesti. Kun koko prosessia ei pääse seuraamaan, voi täysistunnossa pidetyillä puheilla siis huijata. Jäähän siitä aikaa myöden kiinni, mutta poliitikkojen käsityksen mukaan äänestäjän muisti on kolme kuukautta, eikä sekään käsitys ole ihan aiheetta syntynyt.

Miten kaiken tuon sitten pitäisi näkyä puolueen toiminnassa. Puolueella tulisi olla toiminnassaan kolme aikaperspektiiviä: välitön tilanne salissa, istuvan eduskunnan aikajänne ja pitkän aikavälin strategia. Salin tapahtumat ovat se minkä äänestäjä näkee. Ne pitävät mielenkiintoa yllä, mutta eivät enää vaikuta asian ratkaisuun, ne päätökset on tehty jo prosessin aikaisemmassa vaiheessa. Oppo­sitiopuolueelle tämä on se foorumi, jossa voi esitellä omia pidemmän aikavälin tavoitteitaan. Äänestäjältä vaatii melkoisesti aikaa ja vaivaa seurata edes yhden asian etenemistä ja em. viitaten siitäkin näkee vain lopputuloksen.

Eduskunnan toimikausi on se aikajänne, jolla pitäisi jo tulla tuloksiakin. Opposition tapauksessa ainakin nähdä, toimiiko puolue ja sen edustajat tavoitteidensa mukaisesti. Pitkän aikavälin strategia, jota siis yleensä kutsutaan periaateohjelmaksi, kuvaa sitä tavoitetta, joka on puolueen lopullisena tavoitteena, jos vain se saisi päättää. Demokratiassa ei koskaan päätä vain yksi puolue, joten tuo pitkän aikavälin tavoite ei sellaisenaan koskaan toteudu.