maanantai, 26. maaliskuu 2018

Työttömätkö loisia?

Nykyisen hallituksen toimet työttömiä kohtaan ovat aiheuttaneet runsaasti keskustelua ja erilaisia purkauksia. Onko suunnitelmissa ja toimissa jotakin oleellista uutta, on toinen asia. Kirjoitin aiheesta 31 vuotta sitten (3.3.1987) silloisen tilanteen perusteella ja kirjoitus julkaistiin silloisessa Kansan Lehdessä. Eipä tilanne tosiasiassa kovin oleellisesti ole muuttunut. Lainsäädännössä on tapahtunut muutoksia, jotkin nimitykset ovat  muuttuneet ja työttömyysluvut kaksinkertaistuneet, mutta perusasetelma on pysynyt, eikä ole juuri muuttumassakaan. Seuraavassa silloinen kirjoitus.   

Suomessa on 160 000 työtöntä. Luku on kaunisteltu, sillä siihen ei sisälly työttömyyseläkkeellä olevat eikä se kerro kerrannaisvaikutuksia. Se ei kuitenkaan ole tässä olennaista, olennaista on suhtautuminen työttömyyteen ja työttömiin. Meille on luotu luonnollisen työttömyyden käsite, joka näyttää tekevän työttömyysongelmasta väistämättömän. Kapitalismiin oleellisesti liittyvä ilmiö saadaan näin näyttämään prosessilta, joka on riippumaton ihmisten toiminnasta. Sosiaalinen omatunto näyttää kerta kaikkiaan laiskistuneen. Työssä olevat esittävät yhä useammin näkemyksiä, joiden mukaan työttömät ovat yhteiskunnan elättämiä loisia, ”ammattityöttömiä”. Oireellista on, että tähän leimaamiseen törmää jo SDP:n perusosastojen kokouksissakin.

Työttömyys ja työttömien leimaaminen ei sinänsä ole uusi piirre, se on vain voimistunut viime aikoina. Niinpä onkin aiheellista tarkastella, miten työttömyysongelmaan on suhtauduttu viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana. Vuonna 1970 työttömyysaste oli 1,9 % (41 000). Samana vuonna perustettiin työvoimaministeriö ja 1971 säädettiin työllisyyslaki. Lain perusajatuksena oli, että työ on toimeentulon väline, mutta toimeentulo voidaan hoitaa muutenkin. Työllisyyden turvaamista ei siis painotettu, mutta toisaalta toimeentuloturvaakaan ei asiallisesti ottaen parannettu.

Työttömyysaste nousi niin, että se 1975 oli 2,2 % (51 000) ja 1976 oltiin jo 4 %:ssa (91 000). Kun vuoden 1975 lopulla alkoi näyttää siltä, että työttömien määrä nousee yli 100 000 työttömän ”runnattiin” hätätilahallitus keskeisenä tehtävänään työttömyyden torjunta. Vuosikymmenen puolivälin tienoilla tapahtui muitakin työttömän kannalta kiintoisia asioita. Palvelusalojen työttömyyden helpottamiseksi luotiin valtionhallintoon v. 1974 virastotyöjärjestelmä, joka valtion kannalta osoittautui oikein näppäräksi oivallukseksi. Näin ei tarvinnut perustaa uusia virkoja, kun virastotyöntekijät hoitivat samat työt. Virastotyöt olivat tilapäisiä, enintään vuoden kestäviä. Työsuhde oli turvaton, mutta valtiolle erinomainen keino pitää työntekijät nöyrinä.

Toinen edellistä merkittävämpi tapahtuma, oli vuonna 1977 suoritettu talouspoliittinen linjanveto. Tavoitteen oli ”Korpilammen hengessä” hidastaa julkisten menojen kasvua ja kasvattaa yritystoiminnan tulonmuodostusta, mikä tavoite onkin onnistunut. Työttömyysasteessa tämä ilmeni siten, v. 1977 oli jo 131 000 työtöntä, eikä 100 000 työttömän raja sittemmin ole ollut uhattuna. Jotenkin vain epäilen, että UKK ei hätätilahallitust ”runnatessaan” ihan tällaista työttömyyden torjuntaa ajatellut.

Työttömälle työttömyys on ennen kaikkea toimeentulo-ongelma, josta sitten seuraa myös muita vaikeuksia. Alun alkaenkin työttömyysturvan taso oli alhainen, mutta sekin vielä laski reaalitasoltaan 70-luvulla ja osin vielä 80-luvullakin. 1985 alussa voimaan tullut työttömyysturvalaki korjasi tilannetta taloudellisesti, mutta ei muilta osin. Työttömyyskassan jäsenille turva on ansiosidonnainen ja ajallisesti rajoitettu, jonka jälkeen joutuu ns. perusturvan piiriin. Se puolestaan on tasoltaan alhainen ja sidoksissa mm. puolison tuloihin, mutta ajallisesti rajoittamaton. Tarveharkinta, sidoksisuus puolison tuloihin, merkitsee käytännössä sitä, että teollisuuden keskiansiotasolla työskentelevän henkilön puoliso ei tätä turvaa enää saa.

Työttömyys tuo mukanaan myös erityiskontrollin, jollaiseen työssä olevat eivät joudu. Työpaikallaan ihminen on sen normirakenteen alainen. Siitä ja palkastaan ihminen vapautuu joutuessaan työttömäksi. Samalla hän menettää taloudellista päätäntävaltaansa ja siirtyy siltä osin viranomaiskontrolliin. Samoin työtön menettää osan sosiaalisesta kontrollistaan työvoimapolitiikan ohjaukselle. Päätäntävalta oman ammatin suhteen rajoittuu sekin ja hän joutuu hyvin helposti erilaisten työvoimapoliittisten temppujen uhriksi. Taloudellisen tuen saantiin ei riitä pelkästään työttömyys. Sen lisäksi on tehtävä kirjallinen selvitys työttömyyden syystä ja selvitettävä työhistoriansa. Työtön joutuu siis varsin holhoavan ja byrokraattisen koneiston syleilyyn.

Lyhytkin tarkastelu osoittaa, että työttömään suhtaudutaan eräänlaisena alempana olentona, joka ei enää kykene omakohtaiseen harkintaan, ennen kaikkea pyritään viemään mahdollisuuskin siihen. Vaikka työttömiä onkin paljon, ei heitä ole vielä niin paljon, että heitä tarvitsisi ottaa huomioon poliittisena voimana ja se näkyy heidän kohtelussaan. Työttömien äänillä ei pääse eduskuntaan, joten riittää, kun heitä muistaa hurskaissa puheissa, mitään konkreettista ei tarvitse tehdä. Työttömät ovat siis puolustuskyvyttömiä pelinappuloita poliittisessa päätöksenteossa, viranomaiskoneistossa ja järjestöelämässä. Perusteita työttömien leimaamiseen ei millään tasolla ole olemassa. On tosin työttömiä, joiden paikka ei ole työvoimatoimistossa, mutta vika ei ole heidän, vaan kyvyttömän poliittisen päätöksenteon. Poliittiset päätöksethän tehdään kaikilla tasoilla hyväosaisten ehdoilla. Yksittäisen kansalaisen mahdollisuudet tilanteen korjaamiseen ovat rajoitetut, mutta eivät olemattomat. Aloittaa voi siitä, että herättelee sosiaalista omatuntoaan edes sen verran, että ei leimaa työttömiä loisiksi, sillä sellaisia he eivät ole.

lauantai, 10. helmikuu 2018

Eläkkeet ja indeksit

Suomen lakisääteinen eläkejärjestelmä muodostuu kahdesta järjestelmästä; ansiosidonnaisesta   työeläkejärjestelmästä ja vähimmäisturvan takaavasta kansaneläkejärjestelmästä. Kansaneläke turvaa yhdessä takuueläkkeen kanssa vähimmäistoimeentulon niissä tapauksissa, joissa hakijan työeläke on hyvin pieni tai hakija ei saa lainkaan työeläkettä. Kansaneläke rahoitetaan nykyisin yksinomaan verotuloilla. Yksityisen puolen eläkejärjestelmä perustuu osin jakojärjestelmään ja osin rahastoivaan järjestelmään. Osa, n. 5/6, menee heti eläkkeensaajien eläkkeisiin ja osa n. 1/6, työeläkemaksuista rahastoidaan.

Kyseessä siis on kaksi eläkejärjestelmää, joiden rahoitus on erilainen ja samoin niiden indeksiturva on erilainen. Kansaneläkeindeksi ei ota lainkaan huomioon yleistä ansiotulojen kehitystä, vaan on sidottu ainoastaan hintakehitykseen. Työeläkeindeksi puolestaan ottaa huomioon sekä hinta- että palkkatason muutokset. Kun kyseessä ovat eri järjestelmät, siitä seuraa, että muutos yhdessä järjestelmässä ei vaikuta toiseen järjestelmään, muutokset on tehtävä kumpaankin erikseen. Seuraavassa keskityn työeläkejär­jestelmään, jossa viimevuosina on käyty keskustelua ns. taitetusta indeksistä. Taitettu indeksi ei ole isompia kiitoksia saanut ja sen korjausta on vaadittu.

Eläketurvan kannalta indeksointi on erityisen tärkeä asia. Työeläkkeiden indeksoinnilla varmistetaan sekä eläkkeelle siirtyvän aktiiviaikaiseen tulotasoon nähden kohtuullinen eläkkeen alkumäärä että maksussa olevan eläkkeen ostovoima. Ilman indeksiturvaa jo eläkkeen alkumäärä jäisi vaatimattomaksi ja maksussa olevan eläkkeen ostovoima heikkenisi nopeasti eläkevuosien aikana. Jos eläkkeitä ei olisi sidottu indeksiin, niin jo kahden prosentin vuotuinen inflaatio söisi eläkkeen ostovoimasta 40 prosenttia 25 vuodessa.

Vuoden 2005 alusta kaikissa työeläkelaeissa siirryttiin laskemaan eläke koko työuran keskiansion perusteella. Samalla myös indeksiturvasäännökset muuttuivat. Kaikkia maksussa olevia eläkkeitä eläkkeensaajan iästä ja eläkkeen alkamisajasta riippumatta alettiin tarkistaa työeläkeindeksillä, joka on taitettu indeksi. Taitettu indeksi sinänsä on aikaisempaa perua, mutta siitä myöhemmin.  Laskentatavan muutos korosti entisestään aktiiviajan indeksiturvan merkitystä. Eläkeajan pituudesta ja hinta- ja palkka­tason kehityksestä riippuu olennaisesti, kuinka suuri osuus maksussa olevan eläkkeen arvosta on indeksiturvan osuutta.

Miten tähän sitten on tultu? Yksityisen puolen työeläkejärjestelmä (TEL) tuli voimaan vuonna 1962. Siitä asti aktiiviaikaiset ansiot eläkettä määrättäessä sekä maksussa olevat eläkkeet oli sidottu TEL-indeksiin aina vuoteen 1976 saakka. TEL-indeksin muutos määräytyi yksinomaan palkansaajien ansiotason muutoksen perusteella. Kun indeksiä alettiin soveltaa julkisen puolen tavoitetasoltaan 66 prosentin eläkkeisiin, syntyi ylieläkeongelmaksi kutsuttu ilmiö. Se näkyi siten, että julkiselta alalta eläkkeelle jääneen henkilön eläke saattoi jo joidenkin eläkevuosien jälkeen lähestyä tai jopa ylittää eläkkeensaajan aikaisempaa virkaa hoitamaan palkatun henkilön palkan.

Ylieläkeongelma ratkaistiin siirtymällä vuoden 1977 alusta ns. puoliväli-indeksiin, jossa hinta- ja ansiotason muutosten paino oli 50 prosenttia. Tämä oli voimassa vuoteen 1995 ja vuoden 1996 alusta siirryttiin ns. taitettuun indeksiin, jossa hintatason muutoksen paino on 80 prosenttia ja ansiotason muutoksen paino 20 prosenttia.

Millaista indeksiä pitäisi käyttää, riippuu suuresti siitä, millaisena työeläkkeiden ja eläkepalkan taso halutaan pitää ja halutaanko eläkemenoja kenties alentaa. Taitettu indeksi jokseenkin selkeästi kasvattaa eläkepalkan ja eläkkeen eroa ts. eläkkeen ostovoima laskee. Vuonna 2012 tosin kävi niin, että taitettu indeksi antoi eläkeläisen näkökulmasta paremman tuloksen kuin puoliväli-indeksi olisi antanut.

Miten työeläkeindeksiä sitten tulisi korjata? Mahdollisuuksia on monia, mutta pysytään nyt vain nykyisen ja eläkehistorian aikana aiemmin käytetyissä indekseissä. Taitetun indeksin korjausta vaadittaessa yleensä ainakin julki­lau­sumattomana tavoitteena on palata puoliväli-indeksiin. Parantaisiko se tilannetta on kokonaan toinen asia. Mikäli palkkojen nousu pysyy pitkään nykyisen kaltaisena, saattaisi käydä niin, että tilanne vain huononisi eläkeläisten kannalta.

Indeksejä mietittäessä ei kannattaisikaan miettiä, mikä niistä on paras, koska lopputulos riippuu monista seikoista. Eläkeläisten kannalta paras ratkaisu olisi käyttää sitä indeksiä, joka antaa parhaimman tuloksen. Palkkaindeksiä tuskin mukaan hyväksytään missään olosuhteissa, mutta nykyistä parempaan lopputulemaan eläkeläisten kannalta päästäisiin jo sillä, että sekä puoliväli-indeksi että taitettu indeksi olisivat vaihtoehtoina. Järjestelmän voisi ulottaa myös kansaneläkkeisiin.

torstai, 7. joulukuu 2017

Vaietut ja unohdetut uhrit

Satavuotiasta Suomea on juhlittu monin tavoin. Suuren painoarvon ovat saaneet sodat ja niihin osallistuneet. Veteraanit ja sankarivainajat ovat arvostuksensa ansainneet, kiitos heille. Mutta he eivät ole ainoita, joille kuuluu kiitos ja kunnioitus. Kaikkia ei vain haluta muistaa.

Sota on monitahoinen ilmiö. Sotaa käytiin paitsi rintamalla myös ko­tirintaman tehtaissa ja lai­toksissa. Tässä on esimerkkinä Pitkäniemen sairaala, joka oli valtion suurin mielisairaala ja sen tehtävänä oli omassa arjessaan palvella sodan päämääriä. Pitkäniemi ei suinkaan ollut ainoa, jossa oli samoja ongelmia, se on tässä kuvaavana esimerkkinä.

Jatkosodan aikana Pitkäniemessä toimi 10. Sotasai­raalan (10. SotaS.) jaostosairaala, jossa hoidet­tiin puolustusvoimiin kuuluneita psykiatrisia sotilaspotilaita. Heidän määränsä jopa ylitti siviilipoti­laiden määrän vuonna 1942. Ongelmallisinta oli, että toi­min­taan tarvittavat resurssit eivät lisääntyneet samassa tahdissa teh­tävien kanssa. Tämä johti varsin traagisiin seurauksiin, sodan aikana Pitkä­nie­messä oli vakavaa puutetta niin ruuasta, tekstiileistä kuin koulutetusta henkilökunnasta ja tilasta.

Vakavin ongelma oli elintarviketilanne. Vaikeutunut elintarviketilanne aiheutti potilaiden kunnon heikkenemistä, jolloin nämä sairastuivat helpommin. Jatkosota alkoi 25.6.1941 ja hyökkäyssota vaati kotirintamaltakin hintansa. Armeija oli pidettävä ruoassa, joten kotirintamalla oli tiukempaa, kituu­tettiin korttiannoksilla. Potilaiden korttiannosten riittämättömyys oli tiedossa jatkosodan alkaessa, mutta tilanteeseen ei tehty parannusta, vaan olemassa oleviakin sairasannoksia pienennettiin.

Sodanjohdon katsomuksen mukaan maan elintarvikevarojen kohdistamista oli priorisoitava ja karsiminen tehtiin sieltä, mistä se helpoimmin voitiin tehdä. Kohteena olivat sairaat, erityisesti kroonikot. Eihän ravintopula sinänsä ollut pelkästään laitosten ongelma, pulaa oli muuallakin. Lai­tosasukit olivat sikäli heikoimmassa asemassa, että korttiannokset olivat riittämättömiä, mutta he eivät voineet itsenäisesti hankkia lisäravintoa.

Elintarvikkeiden säännöstelyn aiheuttama aliravitsemustila alkoi näkyä jo vuonna 1940. Suo­ranaiseen nälkään ei kuoltu, mutta aliravitsemus altisti sairauksille, jotka johtivat kuolemaan. Korkean potilaskuolleisuuden taustalla on monia tekijöitä niin institutionaalisia, rakenteellisia kuin sosiaa­li­siakin syitä, jotka eivät olleet Pitkäniemen laitoksen päätettävissä. Merkittävin selittäjä on aliravit­semus. Muu väestö sai kolmanneksen ravinnostaan mustan pörssin kaupasta, mutta mielisairaalan laitosasukkailta tämä mahdollisuus puuttui.

Ajan käsityksen mukaan mielisairaat olivat ei toivottuja poikkeusyksilöitä, jotka eristettiin lai­toksiin, joissa heitä oli tarkoitus sekä hoitaa että hallita virallisen, byrokraattisen ja lääketieteellisen järjestyksen mukaisesti, mikä ei kuitenkaan suojellut heidän elämäänsä sodan oloissa. Aikalais­katsannossa niin mielisairaat kuin muutkin laitosasukit olivat yksilöinä vähempiarvoisia ja heidät jätettiin myös resurssien kohdentamisessa toisarvoiseen asemaan. Kaikkia ei pidetty mukana.

Edes ”heikoimpien” yksilöiden elämästä tinkiminen ei ollut suomalaisessa sosiaalipolitiikassa vieras ajatus sodan aikana. Tätä kuvaa merkittävän sosiaalipolitiikan vaikuttajan Einar Böökin kirjoitus Huoltaja-lehdessä vuonna 1941.

Vieläpä on mahdollista, että kansamme taistelevan ja tuotannollisen, elävän ja sen elämää jatkavan voiman hyväksi on tingittävä sataprosenttisesta inhimillisyydestä, humaanisuudesta, sillä uhallakin, että kansan heikoimmat, sen nykyisyydelle ja ennen kaikkea tulevaisuudelle vähempiarvoiset yksilöt poistuvat aikaisemmin, kuin mitä ihmisrakkauden ja säälin tunteemme säännöllisissä oloissa ovat sallineet. (Einar Böök: ”Nykyinen tilanne ja sen aiheuttamat huoltotehtävät”. (Huoltaja 23/1941.)  

Pitkäniemen laitoksen ylilääkäri lähestyi jatkosodan alussa, elokuussa 1941, lääkintöhallitusta kirjeellä, jossa hän mainitsi potilaiden saavan korttiannoksista vain kolmanneksen suositellusta ravinnontarpeesta. Parannusta tilanteeseen ei kuitenkaan tullut.

Aliravitsemuksen seurannaisvaikutusten vuoksi kuolleet eivät uhrautuneet, heidät uhrattiin. Silloinen Suomi, eikä vielä Satavuotias Suomikaan ei katso heidän kohtaloaan edes maininnan arvoiseksi. Kaikki eivät edelleenkään kuulu mukaan, mikä tekee surulliseksi.

 

 

torstai, 30. marraskuu 2017

Hyvinvointivaltio Suomi

Tämä hyvinvointivaltiomme on tienhaarassa. Päättäjien on ratkaistava mihin suuntaan hyvinvointipalve­lujamme kehitetään. Ja me kansalaiset puolestamme valitsemme määräajoin nämä päättäjät, joten olisi hyvä hieman hahmottaa missä mennään.

Hyvin yleinen poliittinen slogan on julistaa ihmisten jakautumista kahtia – köyhiin ja rikkaisiin.  Jako kahteenkin on olemassa, mutta se ei ole em. sloganin kaltainen. Todellisuudessa Suomi on jakautunut kolmeen kerrokseen, pienituloisiin, keskituloisiin ja vauraisiin. Hyvinvointivaltion tulevaisuuden kannalta jako on hyvin merkittävä.  

Hyvinvointivaltiota rakennettaessa tilanne oli se, että vähätuloiset olivat enemmistönä, keskituloisia oli vähän ja heillä oli samat tavoitteet eli julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen turvaaminen. Nyt tilanne on oleellisesti toinen. Keskituloisia on paljon, voidaan jopa puhua keskituloisten diktatuurista. Tässä tullaan taas kerran pohjoismaisen hyvinvointimallin ytimeen. Pohjoismaisen nykymallin keskeisimpiä piirteitä on ansiosidonnaisuus: valtaosa etuuksista on sidottu ansiotasoon. Saadut prosentit ovat samoja, mutta euromäärät vaihtelevat. Lähes ainoa tasasuuruinen etuus on lapsilisä. Alkuvaiheen työttömyysturva (500 pv), sairaus-, työkyvyttömyys- ja ennen kaikkea työeläkkeet ovat ansioihin sidottuja.

Ansiosidonnaisuus ei sinänsä ole väärin, se on moderniin palkkatyöyhteiskuntaan kuuluva keskeinen piirre, mutta siitä seuraa tiettyjä ongelmiakin. Ansiosidonnaisten etujen tarkoitus ei ole tasata tuloeroja, vaan toisintaa vallitseva työtulojen hierarkia etujen tasolla. Ansiosidonnaiset tulonsiirrot eivät tapahdu ihmisten välillä, vaan ihmisen elämänvaiheiden välillä. Meidän ansiosidonnainen hyvinvointivaltiomme antaa tuloihin suhteutetun sosiaaliturvan sille kansan enemmistölle, joka saa ammatillisen koulutuksen, on sen jälkeen suhteellisen pysyvästi ansiotyössä ja siirtyy sitten eläkkeelle. Tämän työväen saamat tulonsiirrot ja palvelu­etuudet ovat hyvinvointivaltion suurin kustannuserä.

Tämän ryhmän ulko- ja alapuolella ovat perusturvaihmiset, jotka saavat tukietuuksia ja kansanterveys­palveluita. Keskituloiset ovat ansiosidonnaisten etujensa lisäksi työterveyshuollon piirissä. Vaurain osa hankkii yksityisiä sairaus- ja hoitovakuutuksia ja ostavat terveyspalvelunsa yksityiseltä sektorilta.

Selkeimmät ryhmien väliset tulonsiirrot toteutuvatkin työväen ja sen ulkopuolella olevien välillä. Työväen ulkopuolella on paljon ihmisiä: pitkäaikaistyöttömiä, yksinhuoltajia, pitkällä sairaslomalla olevia, vammaisia, työkyvyttömiä – selkokielellä köyhiä ja kipeitä. Heitähän poliitikot mielellään muistavat puheissaan, teot ovatkin sitten toinen asia. Aiemmin mainittu kahtiajakautumisen rajalinja kulkeekin siis työväestön ja sen ulko- ja alapuolelle jäävien välillä.

Näille köyhille ja kipeille hyvinvointivaltion vähimmäisturva merkitsee absoluuttisesti eniten, mutta se takaa vain minimielintason tai vähän alle – siis köyhyyden. Kriisitilanteissa julkisten menojen vähentämispaine osuu helposti juuri köyhiin ja kipeisiin. Juuri niinhän on tapahtunut 1990-luvun lamasta lähtien. Työväki keskimäärin äänestää, mutta työväen ulkopuoliset, siis juuri ne köyhät ja kipeät, eivät äänestä. Vaurain kerrostuma on edelleen niin pieni, etteivät sen reseptit ole pystyneet murtamaan keskiryhmien poliittista tahtoa, joten siksi ansiosidonnaisiin etuihin ei ole erityisemmin koskettu, mutta vähimmäisetuudet on pit­kälti jäädytetty.

Tämä takaa keskiryhmien kannatuksen hyvinvointivaltiolle, jopa siinä määrin, että voisi ajatella keski­tuloisten, joista voidaan puhua myös keskiluokkana, olevan nykyisen pohjoismaisen mallin vankin tukija. Ongelma on siinä, ettei ansiosidonnaisten etujen kannatuksesta mitenkään suoraan seuraa, että kannattaisi myös riittävää perusturvaa.

Kysymys kuuluukin, voiko työväen ja sen ulkopuolella olevien kesken olla   todellista solidaarisuutta? Syytä olisi, sillä sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikilla on asiat siedettävän hyvin, on parempi ja turval­lisempi elää. Hyvätuloisenkin sietää miettiä, voiko olla varma tilanteen jatkumisesta. Toteutuuko se myös lasten, lapsenlapsien ja muiden läheisten osalta?  Koskaan ei tiedä, milloin vakava sairaus tai onnettomuus tai pitkä työttömyys iskee, äkkiä voikin olla työväen ulkopuolella. Myös silloin tulisi voida elää yhteiskunnan täysipainoisena ja aktiivisena jäsenenä, jonka etuudet seuraavat työväen etujen kehitystä. Toteutuuko tämä tämän päivän hyvinvointiyhteiskunnassa? Millaisia ratkaisuja päättäjämme tulevat tekemään?

tiistai, 28. marraskuu 2017

Jakovaltio vai hyvinvointivaltio?

Sosiaalipolitiikasta on ihmisillä usein lujaan vakaumukseen, mutta vähäisiin tietoihin perustuvia mielipiteitä.  Siksi on varmaan aihetta tarkastella asiaa hieman pidemmältä aikaväliltä. Mitä sosiaalipolitiikka sitten on? Siitä on monenlaisia määritelmiä, tässä yksi: Sosiaalipolitiikka on julkisen vallan harjoittamaa yhteiskuntasuunnittelua ja lainsäädännöllisesti toteutettuja toimia tavoitteena kansalaisten elämänlaadun parantaminen, sosiaalisten riskien hallinta ja ristiriitojen lieventäminen sekä yhteiskunnan häiriötön kehitys.

Eihän sosiaalipolitiikka aivan uusi käsite ole, ensimmäisen kerran sitä ilmeisesti käytettiin 1833. 1800-luvulla kyse oli lähinnä köyhäinhoidosta ja auttaminen tapahtui paljolti vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden muodossa.  Jo tuolloin työväenliike toi sosiaalihuoltoa koskevaan keskusteluun vaatimuksen järjestelmällisistä yhteiskunnallisista toimista. Seuraava vaihe oli sosiaalivakuutus 1920-luvulla. Euroopassa I maailmansota aloitti voimakkaan yhteiskunnan demokratisoitumisen kauden.   Suomessa kansalaissota osoitti yhteiskunnallisten kysymysten hoitamisen välttämät­tömyyden. Siitä seurasi mm. laki kahdeksan tunnin työajasta 1918, oppivelvollisuuslaki 1921, köyhäinhoitolaki 1922, työehtosopimuslaki 1924, laki joukkotyöriitojen sovittelusta 1925, tervey­denhoitolaki 1927, lapsityövoiman käyttöä säätelevä laki 1929 jne.

Sosiaalivaltio

Seuraavana vaiheena oli sosiaalivaltio. Siinä vaiheessa sosiaalipolitiikka alkoi niveltyä talous­politiikkaan. Sosiaa-lipolitiikkaa pidettiin lähinnä sosiaalisena suojelutoimintana, jolla oli myös ennalta ehkäiseviä piirteitä. Sosiaalipolitiikan toimijoina nähtiin ensisijaisesti valtio ja kunnat ja työnantajien, työntekijöiden sekä yhteiskunnan edellytettiin tulevan sosiaalipolitiikan maksajiksi. Jo ennen toista maailmansotaa oli eri yhteyksissä puhuttu tarpeesta talouden syvempään sääntelyyn ja sosiaalivaltiosta, jonka toteutumisessa sosiaaliset oikeudet olisivat keskeisiä. Tässä vaiheessa tulee kuvaan mukaan John Maynard Keynesin ajattelu, jonka mukaan taloutta oli elvytettävä kansalaisten kulutuskysyntää kohottamalla. Päävaatimuksena oli täystyöllisyys ja suhdanteiden tasoittaminen säätelemällä kokonaiskysyntää finanssipolitiikan keinoin.

Sodan jälkeen kehitys näkyi sosiaalipolitiikan kohteen laajenemisena. Mukaan tulivat paitsi työ­väestö myös  invalidit, eläkeläiset, vangit, perhepolitiikka jne. sekä vähitellen laajemmin koko yhteiskunta. Yhä laajemmat yhteiskuntapiirit tulivat osallisiksi sosiaalipoliittisista ratkaisuista ja erilaisista sosiaalipalveluista. Meillä mallin läpiviemiseen vaikutti olennaisesti Pekka Kuusen tutkimus ”60-luvun sosiaalipolitiikka”, jota pidetään tietynlaisena lähtölaukauksena nykyiselle sosiaalipolitiikalle. Kuusen sosiaalipolitiikka oli ennen kaikkea tulonsiirtopolitiikkaa.  Sosiaa­lipolitiikka ja talouspolitiikka nähtiin saman asian eri puolina. Taloudellisen kasvun yhteiskuntaan kuului laajeneva sosiaalipolitiikka, joka antoi kasvulle myös impulsseja. Sosiaalipolitiikka sai myönteisen ja aktiivisen tulkinnan. Sosiaalipolitiikkaa ei enää nähty taloudellisten voimavarojen kuluttajana, vaan niiden vahvistajana. Kuuselle sosiaaliturvassa oli kysymys perustarpeiden tyydytyksestä ja tarpeenmukaisesta palvelutasosta.

Hyvinvointivaltio

Sosiaalivaltio oli ja on edelleen luonteeltaan jakovaltio. 1970- ja 80-luvuilla sosiaalipolitiikan asema vahvistui, kun sosiaalivaltiota täydennettiin yhä enemmän hyvinvointipalveluilla. Pohjois­mainen hyvinvointimalli perustuu sosiaaliturvasta, koulutuspalveluista, asuntopolitiikasta, työl­lisyyskysymyksistä ja erilaisista hyvinvointipolitiikoista. Hyvinvointiyhteiskunnan tunnuspiirteenä pidetään julkisen vallan harjoittamaa talouden ohjausta, hyvinvoinnin tasaamiseen tähtäävä jakopo­litiikka sekä kattavia ilmaisia tai ainakin edullisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Hyvinvointivaltion sosiaaliturvamallille on tunnusomaista tasasuuruinen toimeentuloturva kuten lapsilisät, ansiosi­donnainen työttömyys- ja toimeentuloturva, joita täydentää tarveharkintainen sosiaaliturva, esi­merkkinä toimeentulotuki, sekä kunnalliset palvelut kuten päivähoito ja perusterveydenhoito. Mal­lin huippukausi ajoittuu 1980-luvun jälkipuoliskolle.

Hyvinvointivaltion peruselementit ovat edelleen olemassa. Sitä ei poista se tosia-asia, että 1990-luvulla tilanne jossakin määrin kääntyi. 1980-luvulla tasaisimmillaan olleet tuloerot kääntyivät kasvuun, joskin kansainvälisessä vertailussa pohjoismaat – Suomi mukaan lukien – ovat edel­leenkin tulonjakotilastojen matalimmasta päästä. 1990-luvulla suomalaiseen politiikkaan tuli keynesiläisen näkemyksen rinnalle monetaristisia painotuksia. Hyvinvointivaltion sijasta alettiin yhä enemmän puhua hyvinvointivaltiosta. Hyvinvointivaltiossa hyvinvoinnin edellytetään järjes­tyvän enemmän markkinaehtoisten ratkaisujen sekä yksilöiden, perheen ja järjestökentän toiminnan avulla.

2000-luvulle tultaessa sosiaalipolitiikka on siirtynyt yhä enemmän kohti ns. aktiivista sosiaali­politiikkaa ja hyvinvointiyhteiskunnan painotukset ovat jääneet enemmän ja enemmän taka-alalle. Poliittisessa keskustelussa perätään yksilön omatoimisuutta ja vastuuta itsestään.  Taustalla on uusliberalismin nousun korostamat ajatukset markkinoista, yrittäjyydestä, kilpailusta, tehok­kuu­desta, voittamisesta ja menestyksestä. Voimmekin jo hyvin kysyä, voimmeko enää puhua itse­näisestä  sosiaalipolitiikasta, kun sosiaalipolitiikan tärkeimmät normit ovat talouspoliittisia ja sosiaalipolitiikka talouspolitiikkaan nähden alistettua?

Kyseessä eivät ole mitkään luonnonlait tai edes taloudesta kumpuavat tarpeet, vaan selkeät po­liittiset valinnat. Lamasta ja julkisen talouden rahoitusongelmista huolimatta myös 1990-luvulla mahdollisuus palvelujen rahoitukseen oli aivan toisenlainen kuin 1960- ja 1970-lukujen elintason aikana. Hyvinvoinnin perusrakenteet eli hienommin sanottuna infrastruktuuri, oli jo pääosin ra­ken­nettu, mikä väljensi talouden ehtoja palvelujen ylläpidolle. Joka tapauksessa päätöksenteossa ei enää niinkään painoteta hyvinvointiyhteiskuntaa kuin sosiaalivaltiota. Olemme jo pitkään olleet tässä tilanteessa ja tehtävänä on löytää siitä ulospääsy siten, että hyvinvointivaltion elementit taas painottuvat voi­makkaammin.

  • Matti Wuorikoski. Kirjeitä korvesta

    Metsämökin tontun mietteitä Kalkun korvesta.
    Muuten, korpi ei ole laaja asumaton alue, vaan maastotyyppi.

    Motto: Älkää katsoko heidän suutaan, katsokaa heidän käsiään.