tiistai, 12. syyskuu 2017

Eläkeindeksit

Suomen lakisääteinen eläkejärjestelmä muodostuu kahdesta järjestelmästä; ansiosidonnaisesta   työeläkejärjestelmästä ja vähimmäisturvan takaavasta kansaneläkejärjestelmästä. Kansaneläke turvaa yhdessä takuueläkkeen kanssa vähimmäistoimeentulon niissä tapauksissa, joissa hakijan työeläke on hyvin pieni tai hakija ei saa lainkaan työeläkettä. Kansaneläke rahoitetaan nykyisin yksinomaan verotuloilla. Yksityisen puolen eläkejärjestelmä perustuu osin jakojärjestelmään ja osin rahastoivaan järjestelmään. Osa, n. 5/6, menee heti eläkkeensaajien eläkkeisiin ja osa n. 1/6, työeläkemaksuista rahastoidaan.

Kyseessä siis on kaksi eläkejärjestelmää, joiden rahoitus on erilainen ja samoin niiden indeksiturva on erilainen. Kansaneläkeindeksi ei ota lainkaan huomioon yleistä ansiotulojen kehitystä, vaan on sidottu ainoastaan hintakehitykseen. Työeläkeindeksi puolestaan ottaa huomioon sekä hinta- että palkkatason muutokset. Kun kyseessä ovat eri järjestelmät, siitä seuraa, että muutos yhdessä järjestelmässä ei vaikuta toiseen järjestelmään, muutokset on tehtävä kumpaankin erikseen. Seuraavassa keskityn työeläkejär­jestelmään, jossa viimevuosina on käyty keskustelua ns. taitetusta indeksistä. Taitettu indeksi ei ole isompia kiitoksia saanut ja sen korjausta on vaadittu.

Eläketurvan kannalta indeksointi on erityisen tärkeä asia. Työeläkkeiden indeksoinnilla varmistetaan sekä eläkkeelle siirtyvän aktiiviaikaiseen tulotasoon nähden kohtuullinen eläkkeen alkumäärä että maksussa olevan eläkkeen ostovoima. Ilman indeksiturvaa jo eläkkeen alkumäärä jäisi vaatimattomaksi ja maksussa olevan eläkkeen ostovoima heikkenisi nopeasti eläkevuosien aikana. Jos eläkkeitä ei olisi sidottu indeksiin, niin jo kahden prosentin vuotuinen inflaatio söisi eläkkeen ostovoimasta 40 prosenttia 25 vuodessa.

Vuoden 2005 alusta kaikissa työeläkelaeissa siirryttiin laskemaan eläke koko työuran keskiansion perusteella. Samalla myös indeksiturvasäännökset muuttuivat. Kaikkia maksussa olevia eläkkeitä eläkkeensaajan iästä ja eläkkeen alkamisajasta riippumatta alettiin tarkistaa työeläkeindeksillä, joka on taitettu indeksi. Taitettu indeksi sinänsä on aikaisempaa perua, mutta siitä myöhemmin.  Laskentatavan muutos korosti entisestään aktiiviajan indeksiturvan merkitystä. Eläkeajan pituudesta ja hinta- ja palkka­tason kehityksestä riippuu olennaisesti, kuinka suuri osuus maksussa olevan eläkkeen arvosta on indeksiturvan osuutta.

Miten tähän sitten on tultu? Yksityisen puolen työeläkejärjestelmä (TEL) tuli voimaan vuonna 1962. Siitä asti aktiiviaikaiset ansiot eläkettä määrättäessä sekä maksussa olevat eläkkeet oli sidottu TEL-indeksiin aina vuoteen 1976 saakka. TEL-indeksin muutos määräytyi yksinomaan palkansaajien ansiotason muutoksen perusteella. Kun indeksiä alettiin soveltaa julkisen puolen tavoitetasoltaan 66 prosentin eläkkeisiin, syntyi ylieläkeongelmaksi kutsuttu ilmiö. Se näkyi siten, että julkiselta alalta eläkkeelle jääneen henkilön eläke saattoi jo joidenkin eläkevuosien jälkeen lähestyä tai jopa ylittää eläkkeensaajan aikaisempaa virkaa hoitamaan palkatun henkilön palkan.

Ylieläkeongelma ratkaistiin siirtymällä vuoden 1977 alusta ns. puoliväli-indeksiin, jossa hinta- ja ansiotason muutosten paino oli 50 prosenttia. Tämä oli voimassa vuoteen 1995 ja vuoden 1996 alusta siirryttiin ns. taitettuun indeksiin, jossa hintatason muutoksen paino on 80 prosenttia ja ansiotason muutoksen paino 20 prosenttia.

Millaista indeksiä pitäisi käyttää, riippuu suuresti siitä, millaisena työeläkkeiden ja eläkepalkan taso halutaan pitää ja halutaanko eläkemenoja kenties alentaa. Taitettu indeksi jokseenkin selkeästi kasvattaa eläkepalkan ja eläkkeen eroa ts. eläkkeen ostovoima laskee. Vuonna 2012 tosin kävi niin, että taitettu indeksi antoi eläkeläisen näkökulmasta paremman tuloksen kuin puoliväli-indeksi olisi antanut.

Miten työeläkeindeksiä sitten tulisi korjata? Mahdollisuuksia on monia, mutta pysytään nyt vain nykyisen ja eläkehistorian aikana aiemmin käytetyissä indekseissä. Taitetun indeksin korjausta vaadittaessa yleensä ainakin julki­lau­sumattomana tavoitteena on palata puoliväli-indeksiin. Parantaisiko se tilannetta on kokonaan toinen asia. Mikäli palkkojen nousu pysyy pitkään nykyisen kaltaisena, saattaisi käydä niin, että tilanne vain huononisi eläkeläisten kannalta.

Indeksejä mietittäessä ei kannattaisikaan miettiä, mikä niistä on paras, koska lopputulos riippuu monista seikoista. Eläkeläisten kannalta paras ratkaisu olisi käyttää sitä indeksiä, joka antaa parhaimman tuloksen. Palkkaindeksiä tuskin mukaan hyväksytään missään olosuhteissa, mutta nykyistä parempaan lopputulemaan eläkeläisten kannalta päästäisiin jo sillä, että sekä puoliväli-indeksi että taitettu indeksi olisivat vaihtoehtoina. Järjestelmän voisi ulottaa myös kansaneläkkeisiin.

sunnuntai, 13. elokuu 2017

Köyhyyden kauppiaat

Kaikissa yhteiskunnissa tulot jakautuvat enemmän tai vähemmän epätasaisesti.. Pohjoismaissa vähemmän kuin jossakin muualla, mutta pohjoismaisissakin yhteiskunnissa eroja kuitenkin on. Kohtuullisen tasaista tulonjakoa pidetään toivottavana ja siihen Pohjoismaissa on pyrittykin. 1990-luvun lamasta lähtien tuloerot meilläkin ovat kasvaneet, mutta olemme edelleen muiden pohjoismaiden kanssa varsin hyvässä asemassa. Tuloerojen kasvu on kuitenkin väärä kehityssuunta ja se on oikaistava.

Tuloerojen kasvu on tarjonnut erinomaisen kasvualustan köyhyyden kauppiaille, joiden suurimpana ilona näyttää olevan nähdä kurjuutta kaikkialla. Mitä suuremman köyhyysluvun lyö pöytään sitä parempana köyhien ystävänä kyseinen köyhyyden kauppias itseään pitää. Köyhyyden kauppiaita he ovat siksi, että he huolellisesti välttävät esittämästä mitään korjausta asioiden tilaan. Köyhyys on kuitenkin niin vakava asia, että sitä on analysoitava lähemmin, jotta selviää mistä on kyse ja ennen kaikkea hieman avautuisi myös se mitä tulisi tehdä asian korjaamiseksi.

Tulonjakoa mitataan monilla tavoilla. Yksi tapa on Gini-kerroin, joka on tulonjakautumisen tasa-arvoisuuden mittari. Se kuvaa tuloeroja keskitetysti. Kertoimen raja-arvoja ovat 0 ja 1 (voidaan esittää myös sadalla kerrottuna, jolloin raja-arvot ovat vastaavasti 0 ja 100 ), jossa arvo on 0 täydellisen tasaisessa tulonjaossa ja 1, kun tulonjako on maksimaalisen epätasainen. Tällöin yksi henkilö saa kaiken tulon. Käytännössä raja-arvot eivät toteudu missään. Gini-kerroin kuvaa maan sisäisiä suhteellisia tuloeroja, eikä siten huomioi maiden välisiä elintasoeroja. EU-maiden Gini-kertoimien keskiarvo oli 30,8 vuonna 2014, kun Suomessa kerroin oli 25,2.

Muutama esimerkki eri maiden ginikertoimesta vuonna 2014: Suomi 25,2, Tanska 27,4, Ruotsi 25,2, Unkari 28,2, Viro 34,8, USA 39. Toinen ja yleisempi tapa mitata tulonjakoa ja köyhyyttä on suhteellinen tulometodi. Sillä mitattuna köyhien osuus (koko väestö) näytti eräissä maissa vuonna  2005 mitattuna seuraavalta:

Maa                   40 %                  50 %                  60 %
Suomi                 2,5 %                6,5 %                13,5 %
Ruotsi                3,8 %                 6,5 %                12,3 % (tiedot vuodelta 2000)
Tanska              2,3 %                 5,6 %                 13,2 %
USA                    11,4 %               17,3 %               24,1 %

Luvut muuttuvat vuosittain ja suhteelliset osuudet ovat Suomen osalta jopa hieman laskeneet viime vuosina. Oleellisia muutoksia ei kuitenkaan ole tapahtunut.  Tällä esimerkillä on tarkoitus osoittaa, miten samalla tulotasolla saadaan hyvin erilaisia tuloksia sen mukaan, mikä valitaan köyhyysrajaksi. Kun rajaksi valitaan 60 % mediaanituloista 50 %:n sijasta, köyhyys tuplaantuu. Suomi kulkee hyvin samassa linjassa lähinaapureidensa kanssa kaikilla tasoilla. Sama pätee tulonjaon tasaisuuteen. Siinäkin olemme hyvässä pohjoismaisessa seurassa. Kurja juttu köyhyyden kauppiaille.

Yleinen hokema köyhyyden kauppiailla on ”Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät”. Monissa piireissähän jo tuolla saa valistuneen kansalaisen arvon ja hyvän sosiaalidemokraatin statuksen, eikä se persunkaan kunniaa vähennä.  Eihän siinä mitään, kumpiakin on hyvä olla olemassa, mutta huonompi puoli on se, että hokeman toisteleminen ei auta ketään. Ei varsinkaan niitä, jotka eniten apua tarvitsevat.

Jotta köyhyydelle voidaan jotakin tehdä, on tilanne tunnettava hokemia paremmin. Katsotaanpa hieman mitä parin viime vuosikymmenen aikana on tapahtunut. Katsotaan asiaa 90-luvun laman jälkeiseltä ajalta. 90-luvulle tultaessa kehityksen pitkä linja oli merkinnyt aineellisen köyhyyden eliminointia Suomesta. Suomen bruttokansantuote ei sodanjälkeisenä aikana supistunut kertaakaan ennen 90-luvun alun lamavuosia ja 80-luvulla kasvu oli erityisen tasaista.  Merkittävää on huomata, että koko väestö hyötyi tasapuolisesti taloudellisesta kasvusta. Suomi näkyi kansainvälisissä vertailuissa tasaisen tulonjaon ja pienen taloudellisen köyhyyden maana. Kun maassa lisäksi oli kohtalaisen kattava sosiaaliturva, perinteinen tuloköyhyys hävisi Suomesta jokseenkin täysin ennen 90-luvun talouslamaa.

Lamavuosienkaan aikana tuloerot eivät kasvaneet, pikemminkin kehitys oli päinvastainen. Alimman kymmenyksen (desiilin) osuus kokonaistuloista pysyi jokseenkin samana eli n. viidessä prosentissa, eivätkä muidenkaan kymmenysten tulo-osuudet juurikaan muuttuneet. Ihmiset kokivat köyhyyden lisääntyneen, mutta suhteellisella tulometodilla ei Suomessa havaittu köyhyyden kasvua. Ei havaittu, koska mediaanitulo laski, mutta tuloerot pysyivät samoina. Pääselitys lienee kuitenkin paljon parjattu hyvinvointivaltio itsessään. Järjestelmä kykeni varsin hyvin kompensoimaan lähinnä työttömyydestä seurannutta palkkatulojen alenemista. Ymmärrettävästi tulonsiirtojen merkitys pienituloisimpien tuloissa muodostui merkittäväksi.

Vasta laman päätyttyä tilanne alkoi muuttua. Tuloerot alkoivat kasvaa ja suhteellinen köyhyyskin on lisääntynyt. Vuosituhannen vaihteessa köyhyysaste Suomessa oli 50 %:n mediaanitulorajalla 4,0 % ja 60 %:n rajalla 10,4 %. Kymmenen prosenttiyksikön nosto suhteessa mediaanituloon siis yli 2,5-kertaisti köyhien määrän.  Syitä on useita, mutta yksi merkittävä syy on minimieläkettä saavien sijoittuminen köyhyysrajojen tuntumaan. Niin tai näin, tuloköyhyys Suomessa joka tapauksessa lisääntyi hienokseltaan vuosituhannen vaihteeseen mennessä ja sama kehityslinja on jatkunut.

Varsin mielenkiintoista 90-luvun lamassa oli se, että se ei politisoitunut, kuten ei politisoitunut myöhempikään laskusuhdanne. Nähdäkseni työttömyyttä käsiteltiin 90-luvulla enemmänkin moraalisena kysymyksenä, koska sosiaalinen järjestys ei ollut uhattuna.  Ja tällöin sosiaalipoliittisena ratkaisuna oli kuri ja kontrolli. Ilmeisesti työttömyys lakkasi olemasta poliittinen ongelma jo ennen lamaa ja muuttui työmarkkinakysymykseksi. Pitkäaikaistyöttömyyden kasvu oli arvovalinta, mikä myös vaikeuttaa ongelman ratkaisemista. Työttömien poliittinen toiminta ei 90-luvun jälkeen ole kiinnostanut sen paremmin poliitikkoja kuin mediaakaan. Uusi alaluokka näyttää syntyvän köyhtymisen kautta, eikä se siten edusta merkittävää poliittista valtaa.

Pienituloisuudesta tai köyhyydestä puhuttaessa on muistettava, mitä suhteellinen köyhyys kuvaa. Koska köyhyysraja muuttuu mediaanitulojen muuttuessa, kuvaa indikaattori pienituloisimpien tulokehitystä suhteessa keskivertotulonsaajaan. Pienituloisuusaste voi kasvaa, vaikka pienituloisimman väestönosan tulot kasvaisivat, jos ne kasvavat hitaammin kuin keskivertotulonsaajalla. Juuri näin on käynyt Suomessa 2000-luvulla. Ymmärrän toki, ettei sitä kannata muistaa, kun köyhyydellä tehdään politiikkaa. 

Köyhyyden mittaamiseen on monia eri mittareita, jotka antavat köyhien määrästä erilaisen arvion ja luokittelevat eri ihmisiä köyhiksi. Se on ongelma köyhyyttä koskevassa keskustelussa, mutta taivaan lahja köyhyyden kauppiaille ja ennen kaikkea poliitikoille. Köyhiä riittää juuri niin paljon kuin kukin näkemyksensä todistamiseksi tarvitsee. Ikävämpi puoli on, että se ei auta ainoatakaan köyhää ja apuahan he tarvitsevat, ainakin minun mielestäni. 

torstai, 3. elokuu 2017

Mikä ihmeen hyvinvointivaltio?

Läntisissä teollisuusmaissa kehittyi sodan jälkeen sosiaalipolitiikka, jota nimitetään hyvinvointivaltioksi. Erityisen laajan muodon se sai  pohjoismaissa ja niiden osalta puhutaankin pohjoismaisesta mallista. Malli on tuonut paljon hyvää, mutta sitä on myös kritisoitu. Niinpä ajattelin pohdiskella asiaa hieman tarkemmin, ehkä useammassakin kirjoituksessa, aloittaen nimestä.

Meillä puhutaan hyvinvointivaltiosta, kun puhumme sosiaaliturvastamme. Hyvinvointivaltio ei ole suomalaisten tai edes pohjoismaiden yksinoikeus. Hyvinvointivaltiona pidetään  hyvin monenlaisia maita kuten: Pohjoismaat, Länsi-Euroopan maat ja jopa Yhdysvallat. Mainitut valtiot ja alueet poikkeavat paljonkin toisistaan eivätkä niiden hyvinvointijärjestelmätkään ole samanlaisia. Suomen siis katsotaan     kuuluvan  “pohjoismaiseen malliin”. Mallin tunnusmerkkeinä pidetään korkeaa työllisyysastetta, laaja-alaista julkista politiikka, julkisesti tuotetuttuja hyvinvointipalveluita ja universalismin periaatetta niin tulonsiirroissa kuin palveluissakin. Tuloksena ovat  korkeat sosiaalimenot ja veroprosentit, mutta vastapainona ovat  alhainen köyhyys, tasainen tulonjako   ja sukupuolten välinen tasa-arvo.  Lyhyesti sanottuna hyvinvointivaltiolla ymmärretään sellaista demokraattista ja vaurasta valtiota, joka kantaa vastuuta kansalaisten sosiaalisesta turvallisuudesta ja tasa-arvon edistämisestä.  

 Mutta onko kyse kuitenkaan hyvinvoinnista? Käsite hyvinvointivaltio on enemmänkin käännösvirhe kuin tosiasia. Nimi tulee englannin kielen käsitteestä welfare state, jolla ymmärretään sosiaalivaltiota, sellaista yhteiskuntaa, jossa valtio tarjoaa sosiaaliturvaa. Ilmaisu welfare mother tarkoittaa sosiaaliturvan varassa elävää äitiä, ei suinkaan hyvinvoivaa äitiä. Hyvinvoinnista yleensä käytetään ilmaisua well-being.

 Sosiaalivaltioon viittaa sekin, että  hyvinvointivaltiota yleensä mitataan julkisten sosiaalimenojen kansantuoteosuudella. Mitä suurempi osuus kansantuotteesta käytetään julkisiin sosiaalimenoihin, sitä laajempi on hyvinvointivaltio. Hyvä sosiaaliturva on kieltämättä perusta hyvinvoinnille, mutta ei vielä hyvinvointia. Kun puhumme hyvinvointivaltiosta niin tosiasiassa puhummekin sosiaalivaltiosta.

Käsitteet eivät todellakaan ole viattomia, sanoillahan meitä vaalikarjaa hallitaan. Hyvinvointivaltion yksi keskeinen piirre on kansalaisten holhous ja kontrolli, jota viranomaiset   toteuttavat sosiaaliturvaa hyväksi käyttäen. Kuka hyvänsä suomalainen työtön tai toimeentulotuen saaja voi kertoa tästä mielenkiintoisia kokemuksia. Oikeassa hyvinvointivaltiossa varmaan selvittäisiin pienemmälläkin valvonnallla, mutta  sosiaalivaltion puitteisiin ison veljen rooli sopii hyvin.

Hyvinvointiyhteiskunta on siis varsin epämääräinen käsite. Kuvittelisin sen yhteiskunnaksi, jossa voidaan hyvin, mutta mitä hyvinvointi itse asiassa on? Onko se vastakohta pahoinvoinnille? Luultavasti hyvinvointivaltio tuottaakin hyvinvointia sosiaaliturvan saajille, mahdollisesti  koko yhteiskunnallekin. Jälkimmäinen on kuitenkin näyttökysymys, josta ei olla yksimielisiä.   Ainakaan erilaisten blogien seuraamisen perusteella ei aina tule kovin vakuuttuneeksi siitä hyvinvoinnista. Pikemminkin päinvastoin. Varsin useinhan todistellaan melkoisella innolla Suomen kurjuutta.

Tilannetta vielä sekoittaa käsitteen hyvinvointivaltio korvaaminen käsitteellä hyvinvointiyhteiskunta. Ne voidaan ymmärtää synonyymeina, mutta siitä ei välttämätä ole kyse. On viitteitä siitä, että käsitteiden vaihdon tavoitteena olisikin kyseenalaistaa hyvinvointivaltio, jopa sosiaalivaltion mielessä, ja luoda tilaa markkinoille tälläkin alueella? Eivät markkinat sinänsä mikään kummitus ole, mutta ei ajatus poliittisestikaan aivan viaton ole.

Kun julkinen sosiaaliturva, jota siis kutsumme hyvinvointivaltioksi,  ei välttämättä tuo kansalaisilleen hyvinvointia, on huvittavaa, että hyvinvointivaltio käsitteessä on sana hyvinvointi.  Selkeämpää olisi käyttää nimitystä sosiaalivaltio, siitähän tässä kuitenkin on kyse.  Tärkeintä asiassa on luonnollisesti sisältö ja siihen palaan seuraavissa kirjoituksissa,  mutta pitäisin kuitenkin suotavana, että nimilapusta sentään selviäisi mistä todella on kyse.

 

keskiviikko, 17. toukokuu 2017

SAK:lle yhteinen työttömyyskassa

Kirjoittelin jo vuonna 2013 työttömyyskassoista, ammattiliitoista ja yleisestä työttömyyskassasta. Jälkimmäinenhän on alusta lähtien ollut kivi ay-liikkeen kengässä ihan ymmärrettävistä syistä. Esitin tuolloin, että ay-liikkeen kannattaisi työttömyyskassojen osalta yhdistää voimavaransa ja perustaa yhteinen työttömyyskassa, johon kaikki voivat liittyä, kuten nyt Yleiseen työttömyyskassaan. Tavan mukaan asia ei kiinnostanut ketään. Eikä näytä kiinnostavan edelleenkään, veisataan vain vanhaa virttä, nuottia hieman vaihdellen, YTK:n turmiollisuudesta tekemättä asialle mitään.  

 Kuten sanottu, ammattiyhdistysliikettä hiertää erityisesti 1990-luvun alussa perustettu Yleinen työttömyyskassa (YTK). Perustamisen yhtenä julkilausuttuna tavoitteena oli ay-liikkeen vaikutusvallan heikentäminen  turvaamalla ansiosidonnainen työttömyysturva ilman, että liitytään ammattiliittoon. Sinänsähän jo työttömyyskassalaki edellyttää, että kassan jäsenyyden ehtona ei saa olla kuuluminen muuhun yhdistykseen (3 §). Mahdollisuus on ollut olemassa 1970-luvulta lähtien.

Työttömyyskassalain mukaan kassa ei myöskään saa olla sellaisessa yhteydessä muunlaista toimintaa harjoittavaan järjestöön, jossa kassan itsenäisyys tulisi rajoitetuksi (1 §).  Yleistä työttömyyskassaa moititaan siitä, että se ei aja eikä vaadi palkankorotuksia jäsenilleen, eikä aja jäsentensä työsuhde-etuja. Mikään työttömyyskassa ei tee niin, koska ne eivät saa niin tehdä. Tässähän se ay-liike tulee mukaan. Työttömyyskassat hoitavat ansiosidonnaisen työttömyysturvan maksatuksen, ne eivät voi lainsäädännöstä johtuen mitenkään vaikuttaa työn ehtoihin. Eivät parantavasti, eivätkä huonontavasti.  Yleistä työttömyyskassaa siis arvostellaan siitä, että se ei tee sellaista, mitä työttömyyskassa ei saakaan tehdä.   

Tuskin ammattiliitoilta on jäänyt huomaamatta  YTK:n perustamisen jälkeen tapahtuneet olennaiset muutokset työmarkkinoilla. Se vain ei ole kyennyt vastaamaan niihin. Meillä työskentelee jo yli kolmannes työntekijöistä epätyypillisissä työsuhteissa. Ne ovat osa-aikatöitä, usein lyhyitä työsuhteita, joita saatetaan ketjuttaa pitkäänkin.  Vaihtelevien työalojen vuoksi, näillä prekariaatiksi itseään kutsuvilla, ei välttämättä ole edes tosiasiallista mahdollisuutta liittyä ammattiliittoon ja sen työttömyyskassaan, koska ammattiliitot rajaavat jäsenyytensä tiettyyn alaan ja liiton työttömyyskassan jäsenyys rajataan samoihin rajoihin. Jatkuva ammattiliiton ja työttömyyskassan vaihtaminen ei käytännössä toimi, eikä sitä kukaan edes yritä. YTK tarjoaa tässä tilanteessa mahdollisuuden liittyä työttömyyskassaan, jossa korvauksen saamiseen riittää työssäoloehdon täyttyminen riippumatta siitä, kuinka monessa työpaikassa ja kuinka monella alalla se tapahtuu. Siten on sentään mahdollisuus ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. 

 Ay-liikkeen todellakin kannattasis työttömyyskassojen osalta yhdistää voimavaransa ja perustaa yhteinen työttömyyskassa, johon kaikki voivat liittyä, kuten nyt Yleiseen työttömyyskassaan.  Se vähentäisi turhaa hallinnointia ja antaisi lisää  resursseja hoitaa korvausasioita tiukassakin tilanteessa. Prekariaatille malli toisi tilaisuuden tulla mukaan ay-liikkeeseen työttömyyskassan kautta. Ensin liitytään työttömyyskassaan ja turvataan ansiosidonnainen työttömyysturva ja työllisyystilanteen vakiintuessa voisi sitten liittyä oman alansa ammattiliittoon.

sunnuntai, 4. syyskuu 2016

Työttömyysturvaleikkuri

Budjettineuvottelujen alla kokoomuksen Verkkouutiset kertoi ”työttömyysturvaleikkuriksi” kutsutusta suunnitelmasta, jonka mukaan työttömällä olisi joka kolmas kuukausi haastattelu työvoimahallinnon edustajan kanssa. Työttömän aktiivisuuden kolmen kuukauden tarkastelu voisi johtaa työttömyysturvan asteittaisiin leikkauksiin, kerralla kolmen prosentin alennuksina.

Verkkouutisten tietojen mukaan työttömyysturvan leikkuri toteutettaisiin esillä olleessa mallissa siten, että työttömyysturvaa alennetaan kolmella prosentilla, mikäli työtön ei ole tehnyt viimeisen kolmen kuukauden aikana töitä vähintään viiden päivän ajan. Mikäli työtön on ollut aktiivinen, työttömyysturvan taso säilyy ennallaan. Työvoimahallinto keskustelisi työttömän kanssa aiheesta kolmen kuukauden välein.

Leikkuri on sekä lehdissä että somessa tuomittu sankoin joukoin.  Erityisen mielenkiintoiseksi asian tekee se, että valtioneuvosto on julkaissut työllisyyttä lisäävistä toimista parikin julkaisua; Työllisyyspaketti-työryhmän esitykset ja Hallituksen päätös työllisyyttä lisäävistä toimista. Kummassakaan ei mainita em. leikkuria, joten ainakaan hallituksen esityksestä ei ole kyse.

Työllisyyspaketti-työryhmän esitykset ovat näistä laajempi, kaikkiaan 41 sivua asiaa. Esityksen mukaan työttömien henkilökohtaista asiakaspalvelua TE-toimistoissa lisätään heti työttömyysjakson alussa. Tehostettuja palveluita tarjotaan työnhakijan profiloinnin perusteella viimeistään kolmen kuukauden kuluessa.

Näinhän asian pitää ollakin, koska siinä vaiheessa työllistyminen on helpointa ja toimenpiteet tehoavat parhaiten. Kokemuksesta kuitenkin tiedämme, että ei ole kovin todennäköistä, että aikaraja pitäisi ja profiloinnista puolestaan seuraa, että tehostettuja palveluita ei ole tarkoituskaan tarjota kaikille vielä siinä vaiheessa. Todennäköisesti TE-toimistot ryhtyvät kehittämään omaa tulkintaa aikarajan laskemisesta, jolloin kolmesta kuukaudesta tullee aivan jotain muuta. Näinhän kävi nuorisotakuunkin kanssa. Mikäli työttömyys jatkuu yli kolme kuukautta, tehostettuja palveluita tarjotaan kaikille työttömille ennen kuin työttömyys on kestänyt kuusi kuukautta.

Kuulostaa hyvältä, mutta miten on todellisuus? Sitä voimme arvioida voimassa olevan lainsäädännön kautta. Nykytilanteessa työttömälle on laadittava työllistymissuunnitelma, ellei se ole ilmeisen tarpeetonta. Suunnitelma laaditaan viimeistään siinä vaiheessa, kun työ- ja elinkeinotoimisto haastattelee työnhakijaa ensimmäisen kerran. Siinä työnhakija ja TE-palvelujen asiantuntija laativat yhdessä työllistymissuunnitelman, joka perustuu työttömän omiin työ- tai koulutustavoitteisiisi ja arvioituun palvelutarpeeseen.

Työllistymissuunnitelmaan kirjataan yhteisesti sovitut palvelut ja toimenpiteet, jotka työtön hyväksyy allekirjoituksellaan. Tämän jälkeen työllistymissuunnitelma on sitova ja sitä on noudatettava. Työttömän on myös määräajassa ilmoitettava, miten on noudattanut suunnitelmaa.

Työllistymissuunnitelman sisällöstä ja tavoitteista määrätään laissa. Suunnitelman laatimisesta kieltäy­tymisestä sekä laatimis- tai tarkistamistilaisuuteen saapumatta jäämisestä ja suunnitelman noudattamatta jättämisestä voi seurauksena olla korvaukseton määräaika tai työttömyysetuuden menettäminen toistaiseksi. Tästä puolesta säädetään työttömyysturvalaissa.

Sanktiona TE-toimisto voi asettaa eripituisia karensseja. Jos henkilö kieltäytyy työllistymissuunnitelman tai sitä korvaavan suunnitelman laatimisesta tai tarkistamisesta, on karenssin pituus vähintään 30 päivää. Karenssi päättyy sinä päivänä, jona suunnitelma on laadittu tai tarkistettu.

Työ- ja elinkeinotoimisto voi antaa vähintään 15 päivän pituisen karenssin, jos henkilö jättää saapumatta suunnitelman laatimis- tai tarkistamistilaisuuteen tai TE-toimisto ei tavoita henkilöä suunnitelman laatimista tai tarkistamista varten. Karenssi on aina vähintään 15 päivän pituinen, ja se päättyy sinä päivänä, kun henkilölle on laadittu suunnitelma tai sitä on tarkistettu.  Vallitseva lainsäädäntö sisältää siis varsin kovia sanktioita, mutta niistä ei näytä kukaan olevan kiinnostunut.

Herää kysymys, miksi julkisuuteen syötettiin tietoa suunnitellusta työttömyysturvaleikkurista hallituksen suunnitelmana, kun hallitus ei kuitenkaan ole sellaista esitystä tehnyt. Oliko tarkoituksena vain heittää julkisuuteen mehevä luu, jonka kimpussa eri tahot voivat rähistä ja hiljaisuudessa suunnitellaan jotakin aivan muuta? Tarjotaanko tätä mallia työmarkkinajärjestöjen neuvotteluun? Sinänsähän kyseessä on ns. Tanskan malli, joka ei sielläkään toteutunut em. tavalla.

On muistettava, että Tanskan mallin hyödyntäminen ei onnistu ottamalla siitä vain pala. Sellainen johtaisi vain työttömien nöyryyttämiseen. Tanskan malli on kokonaisuus, jossa kaikki palaset tukevat toisiaan. Työttömyyden hoidossa malli romuttaisi suomalaisen työmarkkinajärjestelmä rakenteet täysin. Pitäisi neuvotella uusiksi työttömyysturvajärjestelmä, irtisanomisjärjestelmät jne.

Sinänsähän Tanskan aktiivinen työllistäminen on tehokasta, mutta tuloksia ei saada ilmaiseksi. Tanska käyttää varoja työllistämiseen kolme kertaa Suomea enemmän, ja tämän lisäksi myös työttömyysturvan rahoitus on kolme kertaa Suomea suurempi. Kun meillä haetaan ns. säästöjä nykyiseenkin tilanteeseen, on selvää, että Tanskan mallin toteuttaminen ei ole mahdollista.  

  • Matti Wuorikoski. Kirjeitä korvesta

    Metsämökin tontun mietteitä Kalkun korvesta.
    Muuten, korpi ei ole laaja asumaton alue, vaan maastotyyppi.

    Motto: Älkää katsoko heidän suutaan, katsokaa heidän käsiään.