Tämä hyvinvointivaltiomme on tienhaarassa. Päättäjien on ratkaistava mihin suuntaan hyvinvointipalve­lujamme kehitetään. Ja me kansalaiset puolestamme valitsemme määräajoin nämä päättäjät, joten olisi hyvä hieman hahmottaa missä mennään.

Hyvin yleinen poliittinen slogan on julistaa ihmisten jakautumista kahtia – köyhiin ja rikkaisiin.  Jako kahteenkin on olemassa, mutta se ei ole em. sloganin kaltainen. Todellisuudessa Suomi on jakautunut kolmeen kerrokseen, pienituloisiin, keskituloisiin ja vauraisiin. Hyvinvointivaltion tulevaisuuden kannalta jako on hyvin merkittävä.  

Hyvinvointivaltiota rakennettaessa tilanne oli se, että vähätuloiset olivat enemmistönä, keskituloisia oli vähän ja heillä oli samat tavoitteet eli julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen turvaaminen. Nyt tilanne on oleellisesti toinen. Keskituloisia on paljon, voidaan jopa puhua keskituloisten diktatuurista. Tässä tullaan taas kerran pohjoismaisen hyvinvointimallin ytimeen. Pohjoismaisen nykymallin keskeisimpiä piirteitä on ansiosidonnaisuus: valtaosa etuuksista on sidottu ansiotasoon. Saadut prosentit ovat samoja, mutta euromäärät vaihtelevat. Lähes ainoa tasasuuruinen etuus on lapsilisä. Alkuvaiheen työttömyysturva (500 pv), sairaus-, työkyvyttömyys- ja ennen kaikkea työeläkkeet ovat ansioihin sidottuja.

Ansiosidonnaisuus ei sinänsä ole väärin, se on moderniin palkkatyöyhteiskuntaan kuuluva keskeinen piirre, mutta siitä seuraa tiettyjä ongelmiakin. Ansiosidonnaisten etujen tarkoitus ei ole tasata tuloeroja, vaan toisintaa vallitseva työtulojen hierarkia etujen tasolla. Ansiosidonnaiset tulonsiirrot eivät tapahdu ihmisten välillä, vaan ihmisen elämänvaiheiden välillä. Meidän ansiosidonnainen hyvinvointivaltiomme antaa tuloihin suhteutetun sosiaaliturvan sille kansan enemmistölle, joka saa ammatillisen koulutuksen, on sen jälkeen suhteellisen pysyvästi ansiotyössä ja siirtyy sitten eläkkeelle. Tämän työväen saamat tulonsiirrot ja palvelu­etuudet ovat hyvinvointivaltion suurin kustannuserä.

Tämän ryhmän ulko- ja alapuolella ovat perusturvaihmiset, jotka saavat tukietuuksia ja kansanterveys­palveluita. Keskituloiset ovat ansiosidonnaisten etujensa lisäksi työterveyshuollon piirissä. Vaurain osa hankkii yksityisiä sairaus- ja hoitovakuutuksia ja ostavat terveyspalvelunsa yksityiseltä sektorilta.

Selkeimmät ryhmien väliset tulonsiirrot toteutuvatkin työväen ja sen ulkopuolella olevien välillä. Työväen ulkopuolella on paljon ihmisiä: pitkäaikaistyöttömiä, yksinhuoltajia, pitkällä sairaslomalla olevia, vammaisia, työkyvyttömiä – selkokielellä köyhiä ja kipeitä. Heitähän poliitikot mielellään muistavat puheissaan, teot ovatkin sitten toinen asia. Aiemmin mainittu kahtiajakautumisen rajalinja kulkeekin siis työväestön ja sen ulko- ja alapuolelle jäävien välillä.

Näille köyhille ja kipeille hyvinvointivaltion vähimmäisturva merkitsee absoluuttisesti eniten, mutta se takaa vain minimielintason tai vähän alle – siis köyhyyden. Kriisitilanteissa julkisten menojen vähentämispaine osuu helposti juuri köyhiin ja kipeisiin. Juuri niinhän on tapahtunut 1990-luvun lamasta lähtien. Työväki keskimäärin äänestää, mutta työväen ulkopuoliset, siis juuri ne köyhät ja kipeät, eivät äänestä. Vaurain kerrostuma on edelleen niin pieni, etteivät sen reseptit ole pystyneet murtamaan keskiryhmien poliittista tahtoa, joten siksi ansiosidonnaisiin etuihin ei ole erityisemmin koskettu, mutta vähimmäisetuudet on pit­kälti jäädytetty.

Tämä takaa keskiryhmien kannatuksen hyvinvointivaltiolle, jopa siinä määrin, että voisi ajatella keski­tuloisten, joista voidaan puhua myös keskiluokkana, olevan nykyisen pohjoismaisen mallin vankin tukija. Ongelma on siinä, ettei ansiosidonnaisten etujen kannatuksesta mitenkään suoraan seuraa, että kannattaisi myös riittävää perusturvaa.

Kysymys kuuluukin, voiko työväen ja sen ulkopuolella olevien kesken olla   todellista solidaarisuutta? Syytä olisi, sillä sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikilla on asiat siedettävän hyvin, on parempi ja turval­lisempi elää. Hyvätuloisenkin sietää miettiä, voiko olla varma tilanteen jatkumisesta. Toteutuuko se myös lasten, lapsenlapsien ja muiden läheisten osalta?  Koskaan ei tiedä, milloin vakava sairaus tai onnettomuus tai pitkä työttömyys iskee, äkkiä voikin olla työväen ulkopuolella. Myös silloin tulisi voida elää yhteiskunnan täysipainoisena ja aktiivisena jäsenenä, jonka etuudet seuraavat työväen etujen kehitystä. Toteutuuko tämä tämän päivän hyvinvointiyhteiskunnassa? Millaisia ratkaisuja päättäjämme tulevat tekemään?