Poliitikot puhuvat aina joskus arvokeskustelusta. Perinteisesti puolueet ovat ilmaisseet tavoitteensa periaateohjelmassaan.  Ne ovat luonteeltaan varsin pysyviä ja ne ilmentävät puolueen arvoperustaa. Voidaan puhua puolueen strategiasta, joka kuvaa sitä yhteiskunnallista tilaa, joka on puolueen tavoitteena. Strategia ei vielä konkreettisesti kerro miten tavoitteeseen päästään.  Konkreettisia  tavoitteita ja miten niihin päästään esitetään erilaisissa toimintaohjelmissa. Näiden osalta voidaan puhua operatiivisesta toiminnasta.

SDP:n nykyinen periaateohjelma on hyväksytty 29.5.1999 Turun puoluekokouksessa. Ydinajatus löytyy ohjelman ensimmäisestä virkkeestä: ”Sosialidemokratian päämääränä on vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden oikeudenmukainen yhteiskunta. Siinä jokainen toimii kykyjensä mukaan oman ja yhteisen hyvinvoinnin puolesta. Ympäristöstä ja jokaisesta ihmisestä pidetään huolta”.

Liikkeen luonnetta kuvataan mm. seuraavasti: ”Yhteiskunnallisten päätösten on perustuttava kestäville arvoille, kauaskatseisille tavoitteille ja tahdolle saavuttaa päämäärät. Sosialidemokratia nousee vapausliikkeenä sosialismin teorioiden ohella antiikin humaanista filosofiasta, kristillisestä etiikasta ja valistuksen edistysaatteista. Sen arvot antavat voiman ja suunnan jatkaa yhteiskunnallista uudistustyötä - yhdistää jatkuvuus ja uudistuminen, perinne ja tulevaisuus”.

Kokoomuksen periaateohjelma on  nuorempi, hyväksytty Joensuun puoluekokouksessa. Kokoomuksen  arvoja ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Nekin ovat hyviä ja kannatettavia arvoja.

Puolueilla on hienoja periaatteita, eivätkä arvot ole niinkään vastakkaisia tai toisiaan pois sulkevia, vaan pikemminkin erot löytyvät painotuksista. Niiden arvopohjalta voi halutessaan rakentaa hyvän yhteiskunnan. Halutaanko niin oikeasti tehdä onkin sitten eria asia. Arvopohjan voinee otaksua näkyvän päätöksenteossa, siis mm. kansanedustajien jokapäiväisessä työssä. Mutta näkyykö se?

Eduskuntatyö on pitkäjänteistä ja edellyttää sovittelua, mikään ryhmä ei päätä yksin. Tulokset näkyvät usein vasta vuosien jälkeen. Eduskunta ei ole myöskään kovin läpinäkyvä laitos. Me äänestäjät näemme usein vain lopputuloksen, emme niinkään tuloksen tuottavaa prosessia. Prosessi on monipolvinen eduskuntaryhmien työstä täysistuntoon. Demokratian kannalta ryhmäkokoukset ovat sikäli ongelmallisia, että niissä käytävää keskustelua ei äänestäjillä, eikä edes puolueen jäsenillä, ole mitään mahdollisuutta seurata (koskee myös kunnanvaltuustoja). Puolueen kanta kuitenkin ratkaistaan juuri ryhmäkokouksissa. Tapa ei ole omiaan herättämään luottamusta. Edelleen ryhmät sopivat asioista keskenään ja ne käsitellään mm. valiokunnissa.  Vasta tuon prosessin lopputulos tulee täysistuntoon, jota meillä vaalikarjallakin on tilaisuus seurata.

Täysistunnossa käytävä keskustelu ei siis ole enää sitä varten, että asiaan tulisi muutoksia, vaan edustajat tuovat esiin sen näkemyksen, jollaisena asian olisi pitänyt toteutua. Tämä antaa jonkinlaisen mahdollisuuden seurata toimiiko edustaja puolueen tavoitteiden mukaisesti. Kun koko prosessia ei pääse seuraamaan, voi täysistunnossa pidetyillä puheilla siis pluffata. Jäähän siitä aikaa myöden kiinni, mutta poliitikkojen käsityksen mukaan äänestäjän muisti on kolme kuukautta, eikä sekään käsitys ole ihan aiheetta syntynyt.

Miten kaiken tuon sitten pitäisi näkyä puolueen toiminnassa. Puolueella tulisi olla toiminnassaan kolme aikaperspektiiviä: välitön tilanne salissa, istuvan eduskunnan aikajänne ja pitkän aikavälin strategia. Salin tapahtumat ovat se minkä äänestäjä näkee. Ne pitävät mielenkiintoa yllä, mutta eivät enää juurikaan vaikuta asian ratkaisuun, ne päätökset on tehty jo prosessin aikaisemmassa vaiheessa. Oppositiopuolueelle tämä on se foorumi, jossa voi esitellä omia pidemmän aikavälin tavoitteitaan. Vaatii melkoisesti aikaa ja vaivaa seurata edes yhden asian etenemistä, ja em. viitaten siitäkin näkee vain lopputuloksen.

Eduskunnan toimikausi on se aikajänne, jolla pitäisi jo tulla tuloksiakin. Ainakin nähdä, toimiiko puolue ja sen edustajat tavoitteidensa mukaisesti. Pitkän aikavälin strategia, jota yleensä kutsutaan periaateohjelmaksi, kuvaa sitä tavoitetta, joka on puolueen lopullisena tavoitteena, jos vain se saisi päättää. Demokratiassa ei koskaan päätä vain yksi puolue, joten tuo pitkän aikavälin tavoite ei sellaisenaan koskaan toteudu.