Kaikissa yhteiskunnissa tulot jakautuvat enemmän tai vähemmän epätasaisesti.. Pohjoismaissa vähemmän kuin jossakin muualla, mutta pohjoismaisissakin yhteiskunnissa eroja kuitenkin on. Kohtuullisen tasaista tulonjakoa pidetään toivottavana ja siihen Pohjoismaissa on pyrittykin. 1990-luvun lamasta lähtien tuloerot meilläkin ovat kasvaneet, mutta olemme edelleen muiden pohjoismaiden kanssa varsin hyvässä asemassa. Tuloerojen kasvu on kuitenkin väärä kehityssuunta ja se on oikaistava.

Tuloerojen kasvu on tarjonnut erinomaisen kasvualustan köyhyyden kauppiaille, joiden suurimpana ilona näyttää olevan nähdä kurjuutta kaikkialla. Mitä suuremman köyhyysluvun lyö pöytään sitä parempana köyhien ystävänä kyseinen köyhyyden kauppias itseään pitää. Köyhyyden kauppiaita he ovat siksi, että he huolellisesti välttävät esittämästä mitään korjausta asioiden tilaan. Köyhyys on kuitenkin niin vakava asia, että sitä on analysoitava lähemmin, jotta selviää mistä on kyse ja ennen kaikkea hieman avautuisi myös se mitä tulisi tehdä asian korjaamiseksi.

Tulonjakoa mitataan monilla tavoilla. Yksi tapa on Gini-kerroin, joka on tulonjakautumisen tasa-arvoisuuden mittari. Se kuvaa tuloeroja keskitetysti. Kertoimen raja-arvoja ovat 0 ja 1 (voidaan esittää myös sadalla kerrottuna, jolloin raja-arvot ovat vastaavasti 0 ja 100 ), jossa arvo on 0 täydellisen tasaisessa tulonjaossa ja 1, kun tulonjako on maksimaalisen epätasainen. Tällöin yksi henkilö saa kaiken tulon. Käytännössä raja-arvot eivät toteudu missään. Gini-kerroin kuvaa maan sisäisiä suhteellisia tuloeroja, eikä siten huomioi maiden välisiä elintasoeroja. EU-maiden Gini-kertoimien keskiarvo oli 30,8 vuonna 2014, kun Suomessa kerroin oli 25,2.

Muutama esimerkki eri maiden ginikertoimesta vuonna 2014: Suomi 25,2, Tanska 27,4, Ruotsi 25,2, Unkari 28,2, Viro 34,8, USA 39. Toinen ja yleisempi tapa mitata tulonjakoa ja köyhyyttä on suhteellinen tulometodi. Sillä mitattuna köyhien osuus (koko väestö) näytti eräissä maissa vuonna  2005 mitattuna seuraavalta:

Maa                   40 %                  50 %                  60 %
Suomi                 2,5 %                6,5 %                13,5 %
Ruotsi                3,8 %                 6,5 %                12,3 % (tiedot vuodelta 2000)
Tanska              2,3 %                 5,6 %                 13,2 %
USA                    11,4 %               17,3 %               24,1 %

Luvut muuttuvat vuosittain ja suhteelliset osuudet ovat Suomen osalta jopa hieman laskeneet viime vuosina. Oleellisia muutoksia ei kuitenkaan ole tapahtunut.  Tällä esimerkillä on tarkoitus osoittaa, miten samalla tulotasolla saadaan hyvin erilaisia tuloksia sen mukaan, mikä valitaan köyhyysrajaksi. Kun rajaksi valitaan 60 % mediaanituloista 50 %:n sijasta, köyhyys tuplaantuu. Suomi kulkee hyvin samassa linjassa lähinaapureidensa kanssa kaikilla tasoilla. Sama pätee tulonjaon tasaisuuteen. Siinäkin olemme hyvässä pohjoismaisessa seurassa. Kurja juttu köyhyyden kauppiaille.

Yleinen hokema köyhyyden kauppiailla on ”Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät”. Monissa piireissähän jo tuolla saa valistuneen kansalaisen arvon ja hyvän sosiaalidemokraatin statuksen, eikä se persunkaan kunniaa vähennä.  Eihän siinä mitään, kumpiakin on hyvä olla olemassa, mutta huonompi puoli on se, että hokeman toisteleminen ei auta ketään. Ei varsinkaan niitä, jotka eniten apua tarvitsevat.

Jotta köyhyydelle voidaan jotakin tehdä, on tilanne tunnettava hokemia paremmin. Katsotaanpa hieman mitä parin viime vuosikymmenen aikana on tapahtunut. Katsotaan asiaa 90-luvun laman jälkeiseltä ajalta. 90-luvulle tultaessa kehityksen pitkä linja oli merkinnyt aineellisen köyhyyden eliminointia Suomesta. Suomen bruttokansantuote ei sodanjälkeisenä aikana supistunut kertaakaan ennen 90-luvun alun lamavuosia ja 80-luvulla kasvu oli erityisen tasaista.  Merkittävää on huomata, että koko väestö hyötyi tasapuolisesti taloudellisesta kasvusta. Suomi näkyi kansainvälisissä vertailuissa tasaisen tulonjaon ja pienen taloudellisen köyhyyden maana. Kun maassa lisäksi oli kohtalaisen kattava sosiaaliturva, perinteinen tuloköyhyys hävisi Suomesta jokseenkin täysin ennen 90-luvun talouslamaa.

Lamavuosienkaan aikana tuloerot eivät kasvaneet, pikemminkin kehitys oli päinvastainen. Alimman kymmenyksen (desiilin) osuus kokonaistuloista pysyi jokseenkin samana eli n. viidessä prosentissa, eivätkä muidenkaan kymmenysten tulo-osuudet juurikaan muuttuneet. Ihmiset kokivat köyhyyden lisääntyneen, mutta suhteellisella tulometodilla ei Suomessa havaittu köyhyyden kasvua. Ei havaittu, koska mediaanitulo laski, mutta tuloerot pysyivät samoina. Pääselitys lienee kuitenkin paljon parjattu hyvinvointivaltio itsessään. Järjestelmä kykeni varsin hyvin kompensoimaan lähinnä työttömyydestä seurannutta palkkatulojen alenemista. Ymmärrettävästi tulonsiirtojen merkitys pienituloisimpien tuloissa muodostui merkittäväksi.

Vasta laman päätyttyä tilanne alkoi muuttua. Tuloerot alkoivat kasvaa ja suhteellinen köyhyyskin on lisääntynyt. Vuosituhannen vaihteessa köyhyysaste Suomessa oli 50 %:n mediaanitulorajalla 4,0 % ja 60 %:n rajalla 10,4 %. Kymmenen prosenttiyksikön nosto suhteessa mediaanituloon siis yli 2,5-kertaisti köyhien määrän.  Syitä on useita, mutta yksi merkittävä syy on minimieläkettä saavien sijoittuminen köyhyysrajojen tuntumaan. Niin tai näin, tuloköyhyys Suomessa joka tapauksessa lisääntyi hienokseltaan vuosituhannen vaihteeseen mennessä ja sama kehityslinja on jatkunut.

Varsin mielenkiintoista 90-luvun lamassa oli se, että se ei politisoitunut, kuten ei politisoitunut myöhempikään laskusuhdanne. Nähdäkseni työttömyyttä käsiteltiin 90-luvulla enemmänkin moraalisena kysymyksenä, koska sosiaalinen järjestys ei ollut uhattuna.  Ja tällöin sosiaalipoliittisena ratkaisuna oli kuri ja kontrolli. Ilmeisesti työttömyys lakkasi olemasta poliittinen ongelma jo ennen lamaa ja muuttui työmarkkinakysymykseksi. Pitkäaikaistyöttömyyden kasvu oli arvovalinta, mikä myös vaikeuttaa ongelman ratkaisemista. Työttömien poliittinen toiminta ei 90-luvun jälkeen ole kiinnostanut sen paremmin poliitikkoja kuin mediaakaan. Uusi alaluokka näyttää syntyvän köyhtymisen kautta, eikä se siten edusta merkittävää poliittista valtaa.

Pienituloisuudesta tai köyhyydestä puhuttaessa on muistettava, mitä suhteellinen köyhyys kuvaa. Koska köyhyysraja muuttuu mediaanitulojen muuttuessa, kuvaa indikaattori pienituloisimpien tulokehitystä suhteessa keskivertotulonsaajaan. Pienituloisuusaste voi kasvaa, vaikka pienituloisimman väestönosan tulot kasvaisivat, jos ne kasvavat hitaammin kuin keskivertotulonsaajalla. Juuri näin on käynyt Suomessa 2000-luvulla. Ymmärrän toki, ettei sitä kannata muistaa, kun köyhyydellä tehdään politiikkaa. 

Köyhyyden mittaamiseen on monia eri mittareita, jotka antavat köyhien määrästä erilaisen arvion ja luokittelevat eri ihmisiä köyhiksi. Se on ongelma köyhyyttä koskevassa keskustelussa, mutta taivaan lahja köyhyyden kauppiaille ja ennen kaikkea poliitikoille. Köyhiä riittää juuri niin paljon kuin kukin näkemyksensä todistamiseksi tarvitsee. Ikävämpi puoli on, että se ei auta ainoatakaan köyhää ja apuahan he tarvitsevat, ainakin minun mielestäni.