Sosiaalipolitiikasta on ihmisillä usein lujaan vakaumukseen, mutta vähäisiin tietoihin perustuvia mielipiteitä.  Siksi on varmaan aihetta tarkastella asiaa hieman pidemmältä aikaväliltä. Mitä sosiaalipolitiikka sitten on? Siitä on monenlaisia määritelmiä, tässä yksi: Sosiaalipolitiikka on julkisen vallan harjoittamaa yhteiskuntasuunnittelua ja lainsäädännöllisesti toteutettuja toimia tavoitteena kansalaisten elämänlaadun parantaminen, sosiaalisten riskien hallinta ja ristiriitojen lieventäminen sekä yhteiskunnan häiriötön kehitys.

Eihän sosiaalipolitiikka aivan uusi käsite ole, ensimmäisen kerran sitä ilmeisesti käytettiin 1833. 1800-luvulla kyse oli lähinnä köyhäinhoidosta ja auttaminen tapahtui paljolti vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden muodossa.  Jo tuolloin työväenliike toi sosiaalihuoltoa koskevaan keskusteluun vaatimuksen järjestelmällisistä yhteiskunnallisista toimista. Seuraava vaihe oli sosiaalivakuutus 1920-luvulla. Euroopassa I maailmansota aloitti voimakkaan yhteiskunnan demokratisoitumisen kauden.   Suomessa kansalaissota osoitti yhteiskunnallisten kysymysten hoitamisen välttämät­tömyyden. Siitä seurasi mm. laki kahdeksan tunnin työajasta 1918, oppivelvollisuuslaki 1921, köyhäinhoitolaki 1922, työehtosopimuslaki 1924, laki joukkotyöriitojen sovittelusta 1925, tervey­denhoitolaki 1927, lapsityövoiman käyttöä säätelevä laki 1929 jne.

Sosiaalivaltio

Seuraavana vaiheena oli sosiaalivaltio. Siinä vaiheessa sosiaalipolitiikka alkoi niveltyä talous­politiikkaan. Sosiaa-lipolitiikkaa pidettiin lähinnä sosiaalisena suojelutoimintana, jolla oli myös ennalta ehkäiseviä piirteitä. Sosiaalipolitiikan toimijoina nähtiin ensisijaisesti valtio ja kunnat ja työnantajien, työntekijöiden sekä yhteiskunnan edellytettiin tulevan sosiaalipolitiikan maksajiksi. Jo ennen toista maailmansotaa oli eri yhteyksissä puhuttu tarpeesta talouden syvempään sääntelyyn ja sosiaalivaltiosta, jonka toteutumisessa sosiaaliset oikeudet olisivat keskeisiä. Tässä vaiheessa tulee kuvaan mukaan John Maynard Keynesin ajattelu, jonka mukaan taloutta oli elvytettävä kansalaisten kulutuskysyntää kohottamalla. Päävaatimuksena oli täystyöllisyys ja suhdanteiden tasoittaminen säätelemällä kokonaiskysyntää finanssipolitiikan keinoin.

Sodan jälkeen kehitys näkyi sosiaalipolitiikan kohteen laajenemisena. Mukaan tulivat paitsi työ­väestö myös  invalidit, eläkeläiset, vangit, perhepolitiikka jne. sekä vähitellen laajemmin koko yhteiskunta. Yhä laajemmat yhteiskuntapiirit tulivat osallisiksi sosiaalipoliittisista ratkaisuista ja erilaisista sosiaalipalveluista. Meillä mallin läpiviemiseen vaikutti olennaisesti Pekka Kuusen tutkimus ”60-luvun sosiaalipolitiikka”, jota pidetään tietynlaisena lähtölaukauksena nykyiselle sosiaalipolitiikalle. Kuusen sosiaalipolitiikka oli ennen kaikkea tulonsiirtopolitiikkaa.  Sosiaa­lipolitiikka ja talouspolitiikka nähtiin saman asian eri puolina. Taloudellisen kasvun yhteiskuntaan kuului laajeneva sosiaalipolitiikka, joka antoi kasvulle myös impulsseja. Sosiaalipolitiikka sai myönteisen ja aktiivisen tulkinnan. Sosiaalipolitiikkaa ei enää nähty taloudellisten voimavarojen kuluttajana, vaan niiden vahvistajana. Kuuselle sosiaaliturvassa oli kysymys perustarpeiden tyydytyksestä ja tarpeenmukaisesta palvelutasosta.

Hyvinvointivaltio

Sosiaalivaltio oli ja on edelleen luonteeltaan jakovaltio. 1970- ja 80-luvuilla sosiaalipolitiikan asema vahvistui, kun sosiaalivaltiota täydennettiin yhä enemmän hyvinvointipalveluilla. Pohjois­mainen hyvinvointimalli perustuu sosiaaliturvasta, koulutuspalveluista, asuntopolitiikasta, työl­lisyyskysymyksistä ja erilaisista hyvinvointipolitiikoista. Hyvinvointiyhteiskunnan tunnuspiirteenä pidetään julkisen vallan harjoittamaa talouden ohjausta, hyvinvoinnin tasaamiseen tähtäävä jakopo­litiikka sekä kattavia ilmaisia tai ainakin edullisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Hyvinvointivaltion sosiaaliturvamallille on tunnusomaista tasasuuruinen toimeentuloturva kuten lapsilisät, ansiosi­donnainen työttömyys- ja toimeentuloturva, joita täydentää tarveharkintainen sosiaaliturva, esi­merkkinä toimeentulotuki, sekä kunnalliset palvelut kuten päivähoito ja perusterveydenhoito. Mal­lin huippukausi ajoittuu 1980-luvun jälkipuoliskolle.

Hyvinvointivaltion peruselementit ovat edelleen olemassa. Sitä ei poista se tosia-asia, että 1990-luvulla tilanne jossakin määrin kääntyi. 1980-luvulla tasaisimmillaan olleet tuloerot kääntyivät kasvuun, joskin kansainvälisessä vertailussa pohjoismaat – Suomi mukaan lukien – ovat edel­leenkin tulonjakotilastojen matalimmasta päästä. 1990-luvulla suomalaiseen politiikkaan tuli keynesiläisen näkemyksen rinnalle monetaristisia painotuksia. Hyvinvointivaltion sijasta alettiin yhä enemmän puhua hyvinvointivaltiosta. Hyvinvointivaltiossa hyvinvoinnin edellytetään järjes­tyvän enemmän markkinaehtoisten ratkaisujen sekä yksilöiden, perheen ja järjestökentän toiminnan avulla.

2000-luvulle tultaessa sosiaalipolitiikka on siirtynyt yhä enemmän kohti ns. aktiivista sosiaali­politiikkaa ja hyvinvointiyhteiskunnan painotukset ovat jääneet enemmän ja enemmän taka-alalle. Poliittisessa keskustelussa perätään yksilön omatoimisuutta ja vastuuta itsestään.  Taustalla on uusliberalismin nousun korostamat ajatukset markkinoista, yrittäjyydestä, kilpailusta, tehok­kuu­desta, voittamisesta ja menestyksestä. Voimmekin jo hyvin kysyä, voimmeko enää puhua itse­näisestä  sosiaalipolitiikasta, kun sosiaalipolitiikan tärkeimmät normit ovat talouspoliittisia ja sosiaalipolitiikka talouspolitiikkaan nähden alistettua?

Kyseessä eivät ole mitkään luonnonlait tai edes taloudesta kumpuavat tarpeet, vaan selkeät po­liittiset valinnat. Lamasta ja julkisen talouden rahoitusongelmista huolimatta myös 1990-luvulla mahdollisuus palvelujen rahoitukseen oli aivan toisenlainen kuin 1960- ja 1970-lukujen elintason aikana. Hyvinvoinnin perusrakenteet eli hienommin sanottuna infrastruktuuri, oli jo pääosin ra­ken­nettu, mikä väljensi talouden ehtoja palvelujen ylläpidolle. Joka tapauksessa päätöksenteossa ei enää niinkään painoteta hyvinvointiyhteiskuntaa kuin sosiaalivaltiota. Olemme jo pitkään olleet tässä tilanteessa ja tehtävänä on löytää siitä ulospääsy siten, että hyvinvointivaltion elementit taas painottuvat voi­makkaammin.