Satavuotiasta Suomea on juhlittu monin tavoin. Suuren painoarvon ovat saaneet sodat ja niihin osallistuneet. Veteraanit ja sankarivainajat ovat arvostuksensa ansainneet, kiitos heille. Mutta he eivät ole ainoita, joille kuuluu kiitos ja kunnioitus. Kaikkia ei vain haluta muistaa.

Sota on monitahoinen ilmiö. Sotaa käytiin paitsi rintamalla myös ko­tirintaman tehtaissa ja lai­toksissa. Tässä on esimerkkinä Pitkäniemen sairaala, joka oli valtion suurin mielisairaala ja sen tehtävänä oli omassa arjessaan palvella sodan päämääriä. Pitkäniemi ei suinkaan ollut ainoa, jossa oli samoja ongelmia, se on tässä kuvaavana esimerkkinä.

Jatkosodan aikana Pitkäniemessä toimi 10. Sotasai­raalan (10. SotaS.) jaostosairaala, jossa hoidet­tiin puolustusvoimiin kuuluneita psykiatrisia sotilaspotilaita. Heidän määränsä jopa ylitti siviilipoti­laiden määrän vuonna 1942. Ongelmallisinta oli, että toi­min­taan tarvittavat resurssit eivät lisääntyneet samassa tahdissa teh­tävien kanssa. Tämä johti varsin traagisiin seurauksiin, sodan aikana Pitkä­nie­messä oli vakavaa puutetta niin ruuasta, tekstiileistä kuin koulutetusta henkilökunnasta ja tilasta.

Vakavin ongelma oli elintarviketilanne. Vaikeutunut elintarviketilanne aiheutti potilaiden kunnon heikkenemistä, jolloin nämä sairastuivat helpommin. Jatkosota alkoi 25.6.1941 ja hyökkäyssota vaati kotirintamaltakin hintansa. Armeija oli pidettävä ruoassa, joten kotirintamalla oli tiukempaa, kituu­tettiin korttiannoksilla. Potilaiden korttiannosten riittämättömyys oli tiedossa jatkosodan alkaessa, mutta tilanteeseen ei tehty parannusta, vaan olemassa oleviakin sairasannoksia pienennettiin.

Sodanjohdon katsomuksen mukaan maan elintarvikevarojen kohdistamista oli priorisoitava ja karsiminen tehtiin sieltä, mistä se helpoimmin voitiin tehdä. Kohteena olivat sairaat, erityisesti kroonikot. Eihän ravintopula sinänsä ollut pelkästään laitosten ongelma, pulaa oli muuallakin. Lai­tosasukit olivat sikäli heikoimmassa asemassa, että korttiannokset olivat riittämättömiä, mutta he eivät voineet itsenäisesti hankkia lisäravintoa.

Elintarvikkeiden säännöstelyn aiheuttama aliravitsemustila alkoi näkyä jo vuonna 1940. Suo­ranaiseen nälkään ei kuoltu, mutta aliravitsemus altisti sairauksille, jotka johtivat kuolemaan. Korkean potilaskuolleisuuden taustalla on monia tekijöitä niin institutionaalisia, rakenteellisia kuin sosiaa­li­siakin syitä, jotka eivät olleet Pitkäniemen laitoksen päätettävissä. Merkittävin selittäjä on aliravit­semus. Muu väestö sai kolmanneksen ravinnostaan mustan pörssin kaupasta, mutta mielisairaalan laitosasukkailta tämä mahdollisuus puuttui.

Ajan käsityksen mukaan mielisairaat olivat ei toivottuja poikkeusyksilöitä, jotka eristettiin lai­toksiin, joissa heitä oli tarkoitus sekä hoitaa että hallita virallisen, byrokraattisen ja lääketieteellisen järjestyksen mukaisesti, mikä ei kuitenkaan suojellut heidän elämäänsä sodan oloissa. Aikalais­katsannossa niin mielisairaat kuin muutkin laitosasukit olivat yksilöinä vähempiarvoisia ja heidät jätettiin myös resurssien kohdentamisessa toisarvoiseen asemaan. Kaikkia ei pidetty mukana.

Edes ”heikoimpien” yksilöiden elämästä tinkiminen ei ollut suomalaisessa sosiaalipolitiikassa vieras ajatus sodan aikana. Tätä kuvaa merkittävän sosiaalipolitiikan vaikuttajan Einar Böökin kirjoitus Huoltaja-lehdessä vuonna 1941.

Vieläpä on mahdollista, että kansamme taistelevan ja tuotannollisen, elävän ja sen elämää jatkavan voiman hyväksi on tingittävä sataprosenttisesta inhimillisyydestä, humaanisuudesta, sillä uhallakin, että kansan heikoimmat, sen nykyisyydelle ja ennen kaikkea tulevaisuudelle vähempiarvoiset yksilöt poistuvat aikaisemmin, kuin mitä ihmisrakkauden ja säälin tunteemme säännöllisissä oloissa ovat sallineet. (Einar Böök: ”Nykyinen tilanne ja sen aiheuttamat huoltotehtävät”. (Huoltaja 23/1941.)  

Pitkäniemen laitoksen ylilääkäri lähestyi jatkosodan alussa, elokuussa 1941, lääkintöhallitusta kirjeellä, jossa hän mainitsi potilaiden saavan korttiannoksista vain kolmanneksen suositellusta ravinnontarpeesta. Parannusta tilanteeseen ei kuitenkaan tullut.

Aliravitsemuksen seurannaisvaikutusten vuoksi kuolleet eivät uhrautuneet, heidät uhrattiin. Silloinen Suomi, eikä vielä Satavuotias Suomikaan ei katso heidän kohtaloaan edes maininnan arvoiseksi. Kaikki eivät edelleenkään kuulu mukaan, mikä tekee surulliseksi.